Tämän kirjeen kirjoitin 5. p:nä Ramadan-kuuta Hedsjran vuotena 1188.'
Tultuani Egyptistä kotimaahani takaisin olin mennyt naimisiin. Vaimoni oli rikas. Meille oli syntynyt poika, jonka syntyminen oli maksanut äitinsä hengen, ja olin surusta syvästi murtunut. Akmedin kirje antoi minulle elämänhalun takaisin. Mainitun rahasumman kokoon saaminen ei tehnyt minulle vaikeuksia. Tein siis tarpeelliset varustukset, sain virkaloman epämääräiseksi ajaksi, uskoin poikani erään sukulaisen haltuun ja purjehdin ensimmäisellä sopivalla laivalla Espanjaan ja sieltä Egyptiin.
Kun tapasin ystäväni Assuanissa, oli kaikki tärkeimmät valmistukset jo tehty. Akmedilla oli kuusi veljeä, kaikki ammatiltaan kamelinajajia. Nämä olivat äsken palanneet kauppamatkalta sisä-Afrikasta, ja Akmedin oli onnistunut saada heidät palvelukseensa. Heillä oli omat kamelit; kaikki näyttivät olevan sitkeitä eläimiä. Matkalla tutustuin miehiin, jotka olivat kaikin puolin kunnollisia. Harvoin näkee niin upeata väkeä kuin nuo seitsemän veljestä.
Matkamme hiekka-aavikon läpi ei ollut oikeastaan vaarallinen, sillä vettä löysimme useassakin paikassa, mutta minulle, joka olin erämaamatkoihin tottumaton, kovin rasittava. Aavikossa jalka painui hiekkaan kehräsluuhun asti. Ja kamelilla ratsastaminen ei kuulu elämän ihanimpiin nautintoihin. Kun kolme viikkoa kestäneen matkan jälkeen saavuimme sen vuoriston reunalle, mistä alkaen meidän piti ruveta kivilouhosta etsimään, olin niin lopen väsynyt, että Akmed katsoi tarpeelliseksi minun tähteni määrätä yhden lepoviikon, josta olin hänelle hyvin kiitollinen.
Tämä paikka olikin mielestäni oikein lepopaikaksi luotu. Kahteenkymmeneen päivään en ollut puita nähnyt, lukuunottamatta muutamia harvoja palmuja, jotka keitailla kasvoivat. Tässä oli todellinen pieni aarniometsä, vähäisen virran kastelemana. Virta tuli ylängöltä, ja ihmettelin, mihin suurempaan vesistöön se hopeisen aarteensa laski. Akmed opetti minulle, että tämmöiset virrat valuvat sanan kirjaimellisessa merkityksessä hiekkaan. Tämäkin tässä paikassa niin vuolas ja vesirikas puro katoaisi näkymättömiin siltä vaeltajalta, joka sen vartta kulkisi kolmen tai ehkä viiden päivän matkan.
Jo muutaman päivän perästä olin niin tointunut, että olisin mielestäni jaksanut jatkaa retkeä. Mutta Akmed vaati, että määrätty lepoaika oli täysin käytettävä. Ei voinut tietää, mitkä voimanponnistukset meitä vielä odottivat. Ja kuten sanottu, itse paikka oli kuin paratiisi. Ensimmäisenä yönä häiritsi minua shakaalien ulvonta ja leijonain ärjyminen, mutta näihin ääniin tottuu nopeasti.
Jo kolmantena päivänä ammuin ensimmäisen leijonani. Se kuoli yhdestä ainoasta kuulasta, mikä on ainakin arabialaisten väitteen mukaan harvinaista. Huomattava asia on kuitenkin, että arabialaisten ampuma-aseet ovat useimmiten kurjassa kunnossa. Myöskin heidän ruutinsa on huonoa. Hyvä asia, että miehilleni toin kotoa kunnolliset pyssyt ja ampumavarat. Oman pyssyni kuula painaa kolme luotia ja oli läväissyt leijonan kurkun juuresta reiteen asti.
Määrätyn lepoajan kuluttua jatkettiin matkaa pitkin puron vartta. Pidimme näet varsin luultavana, että kivilouhos, jos semmoinen oli olemassa, oli puron läheisyydessä, tai jos puro sai alkunsa järvestä, järven rannalla.
Edessämme oleva maa, joka oli kiviperäistä, nousi hiljaa. Puron varret olivat viljavaa maata, suurimmaksi osaksi metsäistä. Metsänriistaa näkyi paljon, mutta minkäänlaista merkkiä nykyisestä tai muinaisesta asutuksesta ei missään näkynyt. Ei myöskään näkynyt minkäänlaista jälkeä muinaisesta tiestä.
Toiveemme supistuivat yhä enemmän, kuta kauemmaksi tulimme.