Neljäntenä päivänä teimme kuitenkin löydön, joka uudelleen elvytti toiveemme. Auringonnousun jälkeen kuului leiriin omituinen mahtava ääni, muistuttaen eniten jättiläisurkujen ääntä. Ääni oli kolmisointu ja kuului selvänä lähes neljännestunnin ajan, jonka jälkeen se heikkeni ja hetken perästä taukosi.
Annoimme karavaanin jatkaa, kuten ennenkin, puron vartta ja lähdimme Akmedin kanssa vasemmalle suoraan äänen suuntaan. Kuljettuamme noin viisi kilometriä avautui eteemme tasainen aukeama. Aukeaman keskeltä kohosi runsaasti viidentoista metrin korkuinen sfinksi, jonka tutkimattomat kasvot erämaan kolkossa yksinäisyydessä hellittämättä katsoivat nousevaa aurinkoa kohti. Miljoonia auringonnousuja olivat nämä ynseät silmät jo katselleet, nämä kiviset huulet aamulaulullaan tervehtineet, miljoonia tulevat ne ehkä vielä näkemään ja tervehtimään. — — — Mahtavan majesteettiuden tunteen herättivät mieleeni nuo töykeät, mutta ihmeellisen sopusointuiset kasvojenpiirteet. Ja ajatellessani tämän kivipatsaan rakentajia muistui mieleeni pyhän kirjan kertomus Baabelin tornin rakentajista, miten he löysivät Sinearin kedolla sopivan paikan ja alkoivat rakentaa taivasta tavoittavaa torniansa *tehdäksensä itsellensä nimen*. — Tuhansia vuosia oli kulunut siitä, kun tämä muistomerkki, jonka piti läpi aikojen säilyttää tekijäinsä nimet, oli paikallensa pystytetty. Kaksi yksinäistä matkustajaa olivat ehkä ensimmäiset, jotka heille omistivat hetkellisen ajatuksen.
Mahtava todistus oli kuitenkin tämä kivinen kuva, todistus, että jo tuhansia vuosia sitten oli täällä elänyt ihmisiä, joille työ jokapäiväisen toimeentulon hankkimiseksi oli suonut aikaa myös aatteellisiin pyrintöihin.
Sfinksin jalustassa oli neliskulmainen kiviluukku varustettuna pronssisella rivalla. Suurella voimanponnistuksella saimme sen paikaltaan nostetuksi. Kapea käytävä johti tämän kuvan onttoon sisustaan, missä portaat veivät ylöspäin sen päälakeen asti. Ontelon pohjalla oli paljon hiekkaa, jonka myrskyt olivat vuosisatojen kuluessa suun reiästä sinne puhaltaneet. Jos siis ontelon pohjassa oli säilytetty pyhiä esineitä, olivat ne nyt paksun hiekkakerroksen peitossa. Akmed piti luultavana, ettei ontelon pohja ollut tyhjä. Hiekan poistaminen olisi kuitenkin vaatinut viikkojen työtä. Niin pitkäksi ajaksi emme tahtoneet matkamme varsinaista tarkoitusta lykätä, vaan jätimme pohjan tutkimatta.
Kuvan sisusta ei ollut ihan pimeä. Suuaukosta pääsi näet sen verran valoa, että kun silmä tuohon puolipimeään tottui, taisi huoneessa — sillä huoneentapainen tämä ontelo oli — jotenkin vapaasti liikkua. Kaunis kolmisointu, jolla kuva nousevaa aurinkoa tervehti, ei syntynyt, kuten tuon egyptiläisen kuvan ääni, kivessä olevista raoista. Tämä kuva oli päinvastoin vieläkin yhtä eheä, kuin se oli tekijäinsä kädestä lähteneenä. Mutta kuvan suumaloon oli kiinnitetty kultainen soitin. Kymmenkunta kultaista tankoa oli siten yhdistetty toisiinsa, että kun ilma puhalsi niitten lomitse, syntyi tuo kaunis ääni. Soitin oli siis jonkinlainen tuulikantele, jonka pani soimaan yön ja päivän lämpötilan erotus, mikä aiheutti voimakkaan ilmanvedon suumalossa.
Melkein koko päivä kului sen kirjoituksen jäljentämiseen, joka oli hakattu patsaan jalustaan. Kirjoitusta oli kahdeksan riviä. Asetimme jalustaluukun paikalleen takaisin ja kiiruhdimme karavaanimme jälkeen, jonka saavutimme puron rannalla vasta myöhään illalla. Akmedin veljekset tulivat hyvin iloisiksi kuullessaan, että toiveet matkan onnistumisesta olivat taasen kasvamaan päin.
Toiveittemme täyttyminen oli lähempänä kuin taisimme aavistaakaan. Noustuamme aamulla kohtasi silmiämme ihana näky. Lyhyen päivämatkan päässä edessämme nousi ylängöstä keonmuotoinen vuorenhuippu, joka noin kolmensadan metrin korkuisena teki miellyttävän poikkeuksen tasaisen ylängön yksitoikkoisuudesta. Vuorella näytti kasvavan metsää juuresta ylimpään huippuun asti, mikä meistä sen verrattain suureen jyrkkyyteen katsoen tuntui oudolta. Puromme tuli vuorelta päin.
Kaikki olimme iloisella mielellä, yksin kamelimmekin näyttivät ottavan osaa iloomme astuen reippain askelin vuorta kohti. Jo päivällisaikana olimme vuoren juurella.
Vuoren kupeet eivät kasvaneet metsää, kuten olimme luulleet, vaan olivat päinvastoin ihan paljaat ja sileät. Mitä me etäältä katsoen luulimme metsäksi, oli vuoren erikoinen himmeänvihreä väri. Kivellä oli näet omituisesti kimalteleva himmeänvihreä värivivahdus. Rakoja ei näkynyt missään; näytti siltä, kuin koko vuori olisi valettu yhdeksi möhkäleeksi. Vuorenkupeet eivät olleet aivan tasaisia, mutta pinta oli kaikkialla sileä, myrskyjen ja sateiden siloittama. Kaikki ihmettelimme kivilaadun sitkeyttä, koska emme voineet missään huomata ainoatakaan halkeamaa. Tämän vuoren omistaminen Euroopassa tekisi omistajansa äärettömän rikkaaksi mieheksi.
Kun sfinksi oli tätä samaa kivilajia, ymmärsimme, että olimme nyt saapuneet siihen paikkaan, jota olimme etsineet. Jos olisi vielä ollut jotain epäilystä tässä asiassa, poistui tämä pian kokonaan. Sillä kun jatkoimme matkaa pitkin puron vartta etsien sopivaa leiripaikkaa, tulimme paikkaan, jossa oli kaksikymmentäneljä suunnattoman suurta pylvästä vierekkäin järjestettyinä vuoren juurelle. Pylvästen pituus oli nyt kolmekymmentä metriä, mutta paksuus vain vähän kolmatta metriä. Yksi oli keskeltä katkennut.