Jatkoimme kulkua puron vartta vielä kappaleen matkaa, jolloin rupesi näkymään järvi. Puro tuli siis, kuten olimme arvanneetkin, järvestä. Laskupaikka oli ihan vuoren juuressa. Vuori nousi vielä jyrkempänä järvestä kuin maan puolelta.
Kamelinajajat katsoivat paikan sopivaksi leiripaikaksi, kun järven ranta tässä oli jotenkin korkea ja rannoilla muualla vilisi krokodiilejä. Joukoittain makasi näitä iljettäviä eläimiä rantojen matalilla hiekkapenkereillä. Purossa sitävastoin emme niitä nähneet, vaikka ne muutoin eivät halveksi pieniäkään vesiä, jos vain seutu muuten heitä miellyttää.
Olimme nyt puron vartta seuraten kiertäneet melkein puolet vuoren ympärystää. Useassa paikassa olimme jotenkin korkealla vuoren kupeessa nähneet tummia paikkoja, jotka näyttivät reiäntapaisilta, ja jokaisen semmoisen paikan alla oli vuoren juurella suunnattomat kiviröykkiöt. Jos siis vuoren sisustassa oli tehty työtä, kuten arvatenkin oli, oli luultavasti työssä syntyneet kelvottomat ainekset sysätty ulos noista rei'istä.
Miehet ryhtyivät nyt valmistuksiin leirin pystyttämistä varten, ja minä lähdin Akmedin kanssa puron suulle. Tässä aivan puron suulla oli tuo etsitty sisäänkäytävä vuoreen. Ja upea sisäänkäytävä se olikin, runsaasti kuuden metrin levyinen ja melkein saman korkuinenkin. Jos nuo äsken näkemämme pylväät oli tästä otettu, oli todennäköisesti otettu kaksi vieretysten.
Loivasti nouseva käytävä ei mennyt suoraan vuoren sisustaan, vaan vuoren järvenpuoleista kuvetta pitkin. Sinne tänne oli jätetty ikkunantapaisia aukkoja, joten käytävän alkuosa oli hyvin valaistu. Noin metrin levyinen osa käytävän oikeasta, järvenpuoleisesta sivusta oli hakattu astuimiksi, joten nousu oli jotenkin mukava. Muutamin paikoin oli vuoren seinään tehty komerontapaisia aukkoja, ehkä työkalujen säilyttämistä varten.
Päätimme seuraavana aamuna lähteä löytöretkelle vuoren sisustaan tarkoituksenamme tunkeutua niin syvälle kuin mahdollista. Tänään ei olisi kuitenkaan enää paljon voitu saada aikaan.
Seuraava aamu koitti niin ihanana, kuin se ainoastaan näillä siunatuilla leveysasteilla voi olla. Raitis ilma virkistytti ruumista ja sielua. Moniväriset papukaijat ja vikkelät apinat antoivat metsälle eloa, ja korkealta pilvistä vakoili ilman kuningas, kotka, valtakuntaansa. Tuntui omituiselta tämmöisenä aamuna ryömiä vuoren koloon taistelemaan kukaties minkälaatuisia pimeyden valtoja vastaan. Mutta juuri tässä tarkoituksessa olimme erämaan vaivoja uhmailleet. Nyt toivoimme saavamme korjata vaivojemme palkan.
Jotakin sai kuitenkin tuo vastakohtaisuus aamun valon ja vuoren sisustan synkkyyden välillä aikaan. Otimme pyssyt mukaamme, vaikka emme tosin voineet arvata, että ne vihollisvallat, joita vastaan meidän ehkä oli taisteltava, olisivat ruudilla ja lyijyllä kukistettavia. Ilman tätä varovaisuuttamme, jonka itse luulimme ihan tarpeettomaksi, emme luultavasti olisi tulleet elävinä ihmisten ilmoille takaisin.
Ryhdyimme siis tehtäväämme. Pensaista ihan käytävän suulta peloitin hyeenan, joka ilkeästi meille irvistellen katosi metsään. Näin ensi kertaa elämässäni tämän iljettävän, pelkurimaisen eläimen. Egyptissä elää runsaasti sekä hyeenoja että shakaaleja, mutta vaikka olin nyt jo kahdesti tässä maassa käynyt, en ollut ennen sattunut näkemään ainoatakaan. Olisin sentähden mielelläni tämän ampunut, mutta se luikahti niin nopeasti pensaitten väliin, etten ehtinyt ajoissa saada pyssyä esille.
Olin kuitenkin ottanut pyssyni selästä ja kannoin sitä nyt kyynärkoukussa. Kaikeksi onneksi. Sillä ensimmäisestä komerosta, joka oli noin sata metriä käytävän suusta, syöksyi arvaamattamme leijona meitä vastaan. Eläin ei kuitenkaan heti hyökännyt, vaan laskihe kyyryyn parikymmentä askelta edessämme. Se ärjyi kauheasti ja pieksi kalliota hännällään. Ammuimme molemmat yhtaikaa, ja molemmat kuulat osuivat hyvin. Eläin ei sittenkään heti kuollut, mutta Akmedin kuula oli vahingoittanut selkärankaa, niin ettei leijona päässyt paikalta liikkumaan. Latasin nopeasti uudestaan, menin aivan lähelle ja tähtäsin päähän. Tämä kuula sammutti eläimen hengen.