Aurinko, joka taasen rupesi näkymään, näytti, että keskipäivä oli jo ohi, ja Akmed katsoi parhaaksi jättää tämän mielenkiintoisen paikan tarkemman tutkimisen toistaiseksi. Nyt tahdoimme kiirehtiä eteenpäin.
Jatkoimme siis uudestaan kulkuamme. Yhä vain ylöspäin nousi polku. Vuoren sisustaan vieviä käytäviä oli tässä useampiakin kuin ennen. Jos kaikkia näitä käytäviä olisimme ruvenneet pintapuolisestikin tutkimaan, emme olisi viikossakaan ehtineet vuoren huipulle, johon arvasimme polkumme meitä johtavan. Ikkunoita oli nyt tiheämmin kuin vuoren alaosassa, ja iltapäivällä olimme huomaavinamme erään sivukäytävän vastaisestakin päästä valoa häämöttävän.
Jos huomiomme oli oikea, ei vuoren huipulle ollut enää aivan pitkä matka. Ilma oli kaikkialla puhdasta ja parahiksi viileää.
Ymmärsimme, ettemme enää päivänvalolla tule ehtimään vuoren huipulle. Polvitaipeeni rupesivat tuntumaan niin omituisen tylsiltä ja voimattomilta, ja astuminen liukkailla kiviastuimilla kävi kovin raskaaksi. Akmedin luisevia sääriä eivät mitkään voimanponnistukset voineet väsyttää. Sen tiesin entuudestaan.
Ikkunoita oli jo hyvin tiheässä, mutta pimeys eneni nopeasti. Portaat veivät säännöllistä kierukkaa. Juuri kun luulin voivani laskea, ettei kierukan läpimitta ollut enää enempää kuin parikymmentä metriä — portaat kävivät tässä vuoren toista rinnettä, ja joka ikkunasta näkyi sama maisema —, päättyi käytävä aivan yhtäkkiä. Edessämme oli kivinen seinä. Tasainen kiviseinä.
Olisiko siis työ kesken päättynyt? Valaisimme lyhdyllämme kaikkialla käytävän seiniä. Seinä edessämme ei ollutkaan mikään seinä, vaan kivinen laskuovi, joka sulki käytävän. Käytävän seinät oli tässä hakattu pystysuoriksi. Tästä ei päässyt pieleen eikä puoleen. Niin huolellisesti oli työ tehty, että rako oven ja seinän välillä oli kaikkialla täsmälleen yhtä suuri, ollen ainoastaan noin viiden millimetrin levyinen. Viileä yöilma kulki viimana raosta meitä vastaan. Katselimme neuvottomina toisiamme. Tämän päivän työ näytti olleen hukkatyötä. Hukkatyötä minulle, vaikka se kyllä Akmedille lupasi runsastakin palkkiota.
Istuuduimme vierekkäin ylimmälle astuimelle, joka oli tehty korkeammaksi ja leveämmäksi muita. Rupesin hieromaan polviani, jotka olivat jotenkin jäykät ja puutuneet.
Hetken perästä tuntui minusta, ikäänkuin astuin ei olisi ollutkaan enää niin korkea kuin istuutuessamme. Vielä hetki, ja Akmed luuli tehneensä saman huomion. Mittasin lyhdylläni. Astuin oli juuri lyhdyn ja katon tasalla. Kaksi minuuttia myöhemmin se oli jo painunut kymmenen senttimetriä. Nyt vasta huomasin, että sen ja vieressä olevan astuimen välillä oli samanlainen rako kuin seinän ja käytävää sulkevan kiven välillä. Astuin liikkui. Ja ovi myös liikkui. Mutta ovi liikkui ylöspäin.
Edessämme oleva ovi oli siis laskuovi. Ruumiinpainomme oli pannut sen liikkeelle.
Astuimen päästyä liikkeelle rupesi se laskeutumaan yhä kasvavalla vauhdilla, ja pian näkyi oven alta rako, joka yhä suureni. Mittasin oven paksuuden ja huomasin sen lähes metrin paksuiseksi. Nousimme nyt seisomaan astuimellemme ja viiden minuutin kuluttua olimme laskeutuneet jo niin syvälle, että kumartumatta pääsimme astumaan oven alta. Katselimme toisiamme hätäisesti ja — menimme Rubikonin yli. Vielä parikymmentä astuinta ja olimme suunnattoman suuressa temppelissä. Sadoista ikkunoista tuikkivat miljoonat tähdet levittäen sitä ihmeellisen tenhoisaa valoa, mikä ainoastaan päiväntasaajan seutujen yötä valaisee. Kauan seisoimme siinä mahtavan näyn hurmaamina. Jalkamme olivat ikäänkuin lattiaan kiinni noiduttuina.