Akmed se ensin heräsi tajuntaansa takaisin. Näin hänen äkisti ottavan lyhtynsä lattialta ja kiiruhtavan takaisin käytävään. Minäkin toinnuin ja pahaa aavistaen seurasin ystävääni. Hän kohtasi minut käytävän suussa. Laskuovi oli laskeutunut paikalleen takaisin. Akmedin saapuessa ovelle oli se vielä liikkunut, mutta rakoa oven alla ei enää näkynyt. Oven alareuna oli jo alustan alapuolella. Ja heti sen jälkeen oli ovi pysähtynyt paikalleen.
Astuimme heti molemmat takaisin oven eteen ja seisoimme kauan aikaa edustalla. Mutta turhaan. Tältä puolelta ovi ei auennut.
Nyt vasta muistimme, että pari astuinta oven alapuolella oli ollut useita kuution muotoisia kiviä, joitten yhteinen paino kai lähenteli paria sataa kiloa. Ne oli arvatenkin tarkoitettu ylimmälle astuimelle asetettaviksi oven nostamista varten. Me olimme sen omalla ruumiinpainollamme nostaneet, ja painon poistuttua oli ovi ruvennut laskeutumaan takaisin paikallensa. Nyt ovi kaikista yrityksistä huolimatta pysyi liikkumatta. Itse olimme sulkeneet vankilamme oven jälkeemme.
Akmed otti tapahtuman tyynesti, kuten itämaalainen ainakin. Profeetan uskonto tekee tunnustajansa suuremmassa tai vähemmässä määrässä fatalistiksi. Nurisematta hän taipuu sen alle, mitä hän ei voi muuttaa.
Minä en voinut ottaa asiaa samalta kannalta. Hirvittävän tuskan kauhu sai minut täydelleen valtaansa. Jouduin pelkoni valtaamana aivan suunniltani. Seuraavassa hetkessä jo häpesin itseäni. Minä, kristitty, en voinut alistua Herran johdon alle yhtä nöyrästi kuin hän, Muhamedin oppilas. Onnistuin ainakin ulkonaisesti hillitsemään nurisemistani kohtaloa vastaan.
Palasimme temppeliin takaisin. Mutta yö oli kylmä, ja vähän ajan perästä oli meidän pakko etsiä leposija kivellä saman oven edessä, josta äsken olin melkein raivoten poistunut. Kuumintakin päivää seuraa päiväntasaajan seuduilla kylmä yö, ja olimme kiitolliset siitä, että kivinen käytävä tasoitti päivän ja yön lämmön erotuksen.
Herätessäni aamulla oli ystäväni jo poistunut. Temppelissä tapasin hänet polvillaan, kasvot omaa pyhää kaupunkiaan kohti. Minäkin lankesin polvilleni ja rukoilin kyynelsilmin Jumalaa auttamaan meitä tästä surkeasta tilasta, johon olimme joutuneet. Virkistyneenä nousin ja ryhdyimme hyvällä ruokahalulla aamiaiseemme. Päätimme, ettemme ainakaan vielä tänä päivänä vähennä päiväannoksia.
Vasta syötyämme kohdistimme oikein huomiomme siihen omituisen suurenmoiseen näköalaan, joka kaikkialla levisi eteemme. Järvi vuoren juurella, vaikka parikymmentä kilometriä leveä ja enemmän kuin kaksi kertaa niin pitkä, näytti vähäpätöiseltä lammikolta vain. Vuori kuvastui jyrkkänä sen peilikirkkaaseen pintaan. Järven toisella puolella levisi niin kauas, kuin silmä kantoi, mahtava ruohotasanko, joka nyt juuri auringon noustessa ikäänkuin eli niistä tuhansista ja tuhansista eläimistä, jotka siellä kävivät laitumella. Myöskin tuo ääretön erämaa pohjoisessa ei tehnyt tavallista lohdutonta, kaameaa vaikutusta mieleen. Silläkin oli oma suurenmoinen viehätysvoimansa, jota sfinksi jalkaimme alla — todellisuudessa oli sinne päivän matka — näytti, omiin ajatuksiinsa vajonneena, mietiskelevän.
Ja itse se rakennus, josta me tätä ympäristöä katselimme! Harvoin sulaa taideteos ja sen ympäristö niin hyvin yhteen kuin tässä. Tälle temppelille ei sopinut mikään muu ympäristö kuin tämä. Ja tähän kappaleeseen maailmaa ei sopinut mikään muu muistomerkki kuin juuri se jättiläismäinen rakennus, jossa nyt olimme. *Temppeli oli hakattu itse kallioon.* Koko temppeli lattioineen, seinineen, pylväineen, kattoineen — kaikki oli yhtä ainoata kiveä. Ei missään näkynyt ainoatakaan liitettä. Ja kuitenkaan ei tämä rakennusteos, ehdottomasti suurin maailmassa, vaikuttanut luonnottomalta. Niin sopusuhtaisiksi oli sen kaikki osat laskettu. Tästä ehdottomasta sopusuhtaisuudesta kai myös riippui tuo valtava juhlallisuuden tunne, minkä tämä korkeimmalle omistettu huone loi ihmissieluun. Sanon »korkeimmalle omistettu», sillä minusta tuntui aivan mahdottomalta se ajatus, että tämän teoksen luoja olisi ollut monien jumalien palvelija vain. Hänen luomansa ei olisi siinä tapauksessa ikinä ihmissieluun synnyttänyt sitä tunnelmaa, minkä se synnytti. On mahdoton uskoa, että ne ihmiset, jotka tässä huoneessa olivat Luojan kaikkivaltaa kunnioittaneet, olisivat täältä lähteneet krokodiileja, ibislintua tai apishärkää kumartamaan.
Ja samantapainen tunne kai myöskin Akmedin sielussa liikkui, sillä kuulin hänen itsekseen lausuvan: »Jumala on vain yksi.» Mutta jatkosanat »ja Muhamed on hänen profeettansa» jäivät sanomatta.