Ryhdyimme nyt tutkimaan, mitä toiveita meillä voi olla päästä vankilastamme pois. Astuimme ulos kalliolle temppeliseinien ulkopuolelle. Koko vuorenhuippu temppelin ulkopuolella oli hakattu täysin tasapintaiseksi. Minkäänlaisia kaiteita ei ollut, vaan vuorenkupeet alkoivat jyrkkinä suoraan tästä temppelipihasta, joka leveimmältä paikaltaan ei ollut sataa askelta ja järvenpuolelta paikoin tuskin viittäkymmentäkään askelta leveä. Jos ihminen olisi tästä luiskahtanut, olen vakuuttunut, että hänestä tuskin puolta olisi tullut maahan asti. Muu osa hänen ruumiistaan olisi kulumalla jäänyt vuoren kupeeseen.
Tunnin perästä olimme samassa paikassa, josta olimme lähteneet. Olimme käyneet temppelin ympäri. Kallio oli kaikkialla tasainen kuin pöytä.
Tehtyämme temppelimuurien sisäpuolta samanlaisen kierroksen olimme varmat siitä, että käytävä, josta olimme tulleet, oli ainoa tie temppeliin. Se tie oli nyt sulkeutunut. — Kävimme vielä kerran yrittämässä, eikö ovea tältä puolelta saanut avautumaan. Turha toivo. Ainoa toivomme oli nyt, että Herra niin johtaisi Akmedin veljiä, etteivät eksyisi lukemattomiin sivukäytäviin. Että he kolmen tai neljän päivän kuluttua lähtisivät meitä etsimään, sen tiesimme. Ja nuolten ollessa johtajina oli syytä toivoon, että he osaisivat paikalle. Kiikarin avulla näimme heidät kaikki kuusi parhaillaan päivällistään syömässä. Päätimme, että siitä päivästä, jolloin päivälliseen ottaa osaa vain kolme tai neljä, pidämme yöt päivät vahtia oven edessä.
Temppelissä oli hyvin paljon hieroglyfikirjoituksia. Akmed katsoi parhaaksi, että jäljentäisimme näistä tärkeimmät ja tutkisimme, mitä muuta mielenkiintoista temppeli voisi sisältää. Työ oli parasta estämään sitä mieltä murtavaa levottomuuden tunnetta, joka minulle jo uhkasi tulla vaaralliseksi. Ystävälläni oli aasialaisen hermot, se on: hän ei tiennyt ihmisessä olevan näitä eurooppalaiselle usein niin harmillisia elimiä. Hän myös vakavasti kielsi minua enää astumasta temppelimuurien ulkopuolelle. Jyrkänteellä on sama omituinen voima, joka pauhaavassa koskessakin asuu. Se vetää puoleensa.
Säärilihakseni, jotka aamulla olivat olleet jotenkin puutuneet, olivat taasen täydessä kunnossa. Rupesimme siis astumaan eräässä pylväässä olevia kiertoportaita rakennuksen ylempään osaan. Noustuamme tasan kaksisataa astuinta tulimme ihan samanlaiselle kiviselle laskuovelle kuin se, joka meiltä yhä esti paluumatkan vuoren sisustaan. Tällä kertaa olimme jo viisaampia. Emme yrittäneet ruumiinpainollamme ovea avata, vaan asetimme täälläkin olevat kivet ylimmälle astuimelle, ja ovi avautui hiljaa ja tasaisesti. Odotimme hyvän hetken. Ovi pysyi avoinna. Nyt uskalsimme astua oviaukon läpi. Olimme jotenkin suuressa ristiholvikattoisessa huoneessa, joka muodosti rakennuksen ylimmän osan. Huoneen seininä olivat pylväsrivit, joitten pylväät olivat niin lähellä toisiaan, etteivät pylväitten välit olleet leveämpiä kuin itse pylväitten läpimitta. Huone oli kuin kellotapuli. Tätä vaikutelmaa vahvisti se seikka, että huoneen katosta todella riippui suunnattoman suuri kello. Kello oli jotakin valkoista, hopean näköistä metallia, täysin homeesta vapaa, varustettu parillakymmenellä tangonmuotoisella, jäntevällä kielellä, jotka riippuivat katosta kellon ulkopuolella. Kaksi kieltä oli irtautunut ja makasi lattialla. Koskettelin kielellä kellon reunaa. Olen käynyt Notre Dame'in tornissa kellonsoiton aikana. Se ääni, joka tuosta hiljaisesta koskettelemisesta syntyi, vastasi täysin Notre Dame'in suurimman kellon ääntä. Korvat menivät lukkoon. Koskettelin vielä usealla kielellä niin hiljaa kuin taisin. Heleänkirkkaita ääniä syntyi. Mutta omituisinta tässä oli, että kukin kieli synnytti samasta kellosta eri äänen. Tämän omituisen ilmiön syystä en voinut päästä selville. Kaikki äänet olivat täysin puhtaiksi viritettyjä. Torni sisälsi mitä ihanimman kellosoittimen, jonka tuuli pani soimaan.
Ilma oli useita päiviä ollut rasvatyyni. Sentähden emme olleet kuulleet vielä mitään näistä ihmeellisistä äänistä. Mutta tuulella aikaansai kello varmasti erinomaisen juhlallisen vaikutuksen. Muinaisegyptiläiset — sillä muista tässä ei voinut olla kysymystäkään — olivat siis soitantoa rakastavaa kansaa. Ja mahtavan soittokoneen he olivat tässä rakentaneet. —
Se hieroglyfireunusta, joka koristi kellon alareunaa, ilmoitti, että tämän kellon äänet lähetettiin tähtiä kohti pyytämään heidän suosiotaan maanpiirille ja sen asujaimille. Tämä näytti minusta viittaavan siihen, että näitten muinaisegyptiläisten uskonto sisimmältään oli jonkinlaista astraaliuskontoa. Ehkä he uskoivat, että taivaalliset voimat jollain tavalla ilmoittautuivat noissa pyhinä pidetyissä eläimissä, joita kaikki muinaisegyptiläiset kumarsivat. Vai oliko ehkä olemassa korkeampi astraalinen uskonto sivistynyttä kansanluokkaa varten, alempi maallinen uskonto kansaa varten? Muutamat tämän temppelin piirtokirjoituksista antoivat aihetta sellaiseenkin olettamukseen. — Lausuin Akmedille ihmettelyni siitä, että tämä suurenmoinen rakennusteos oli säilynyt läpi vuosituhansien näitten leveysasteitten kirveiltä, useasti uudistuvilta ukkosenilmoilta. Akmed tiesi kertoa, ettei ukkonen koskaan iske maahan tämmöisillä korkeilla vuorenhuipuilla. Syytä siihen hän ei sanonut tietävänsä.
Tornihuoneen jokaisessa nurkassa seisoi korkea kivinen ihmiskuva — nämäkin itse kalliosta hakatut. Tuikean näköisinä katselivat kuvat taukoamatta kukin samaan paikkaan, johon heidän katseensa jo läpi vuosituhansien olivat olleet suunnattuina. Se paikka oli lattian keskikohta ihan kellon alla, missä yksi ainoa hieroglyfirivi sisälsi sanat:
*Kivenkuljetuksen salaisuus.*
Oliko nyt minun hetkeni tullut?