Sisälsikö siis itse laatta jollain tavalla salaisuuden selityksen? Sen alasivuun oli kaiverrettu sfinksin kuva, ikäänkuin merkiksi siitä, että jos sillä oli jokin salaisuus säilytettävänä, oli se yhtä mykkä ja tutkimaton kuin tuo kivinen kuva.
Akmed oli kuitenkin vielä sitä mieltä, että salaisuus oli etsittävä itse kirjoituksesta. Kirjoitus oli sellaista, joka on luettava oikealta vasemmalle. Jos sitä koetti muuhun suuntaan lukea, ei siitä tullut sanoja eikä lauseita. Minä en voinut huomata siinä mitään outoa. Mutta Akmed, joka oli egyptiläiseen kirjoitukseen yhtä tottunut kuin omaan kieleensä, näytti minulle useita omituisuuksia, jotka ainoastaan tottunut silmä huomasi. Muutamista kirjaimista puuttui jokin piirto, ikäänkuin olisi kirjoitus ollut huolimattomasti tehty, ja toisin paikoin oli jollakin kirjaimella outo muoto tai oli siinä jokin tarpeeton piirto, kuten muutamilla kirjoittajilla on vieläkin tapana koristaa käsialaansa kaikenlaisilla tarpeettomilla kiemuroilla. »Tuommoisia näkee kyllä muutamissa kirjoituksissa», sanoi Akmed, »jos ns. esipiirtäjä, joka piirtää kirjainten muodon kähertäjälle hyvin matalilla viiruilla, on ollut tottumaton.» Mutta tässä ei ollut niin. Päinvastoin oli esipiirtäjä, joka arvatenkin oli itse kirjoituksen myös valmistanutkin, silminnähtävästi ollut tehtävässään varsin taitava, ja nuo oudot viivat olivat epäilemättä tahallisesti sinne sovitetut. Kirjoituksen todellisen merkityksen etsiminen tulisi luultavasti vaatimaan paljon aikaa ja suurta kärsivällisyyttä. Kirjoitus ei ollut tavallista kirjoitusta, vaikka oudosta niin näytti, vaan salakirjoitusta; ja ellemme onnistuisi löytämään salakirjainten avainta, jäisi se meille ikuisesti tulkitsemattomaksi. Saisimme tyytyä siihen tekstiin, minkä nyt olimme lukeneet ja jonka lukemiseen ei tarvittu muuta kuin koneellista egyptinkielen lukutaitoa.
Asiain näin ollen toiveeni eivät olleet minulle varsin valoisia. Nykyaikaisen eurooppalaisenkin kielen salakirjoitus on usein hyvin vaikeasti tulkittavaa ja vaatii melkein aina suurta ajanhukkaa. Tulisiko koko ihmisikä riittämään hieroglyfisalakirjoituksen selvittämiseen? Olin joutua aivan toivottomaksi.
Panimme kivilaatan paikalleen kätkön kanneksi, vaikka kätkö itse nyt olikin tyhjä. Kiviset kuvat näyttivät minusta vielä tuimemmilta kuin ennen, vaikka heidän vartioimallaan salaisuudella olikin mitä parhaimmat toiveet jäädä ikuisesti ilmi tulematta.
Tuulenhenki oli ruvennut liikkumaan, ja yksi kielistä oli jo kerran vähäisen koskettanut kellon reunaa. Oli parasta lähteä alas, ennenkuin syntyi todellinen tuuli. Tuulella en uskonut ihmisen voivan kellon läheisyydessä kestää. Tykistöinsinöörin korvat ovat melkolailla tottuneet mahtavaankin ilmanvärinään, mutta liika on kaikissa oloissa liikaa. Lähdimme alas samassa, kun jo kaksikin kieltä samalla kertaa kosketteli kelloa. Muutaman minuutin jälkeen soi jo toinen ääni toisensa jälkeen, mutta täällä pylvään sisustassa ne kuuluivat, ikäänkuin sordiinon vaimentamina, erinomaisen miellyttäviltä. Välistä soi pari kolme ääntä yhdellä kertaa, ihania sointuja muodostaen. Akmedkin, joka ei ole eurooppalaisessa mielessä musikaalinen, ihaili näitä kauniita äänneyhtymiä.
Äkkiä unohtuivat kuitenkin kaikki äänet korvistamme, kun tullessamme portaitten päähän uloskäytävä oli suljettu. Aivan samanlainen laskuovi, jommoinen oli portaitten yläpäässä, oli laskeutunut ja esti meiltä kaiken mahdollisuuden päästä temppeliin takaisin. Emme kuitenkaan ehtineet pelästyä, sillä muistimme heti, että pylvään yläpäässä oleva ovi oli jätetty auki. Emme tulleet siirtäneeksi kiviä astuimelta pois. Ovet olivat arvatenkin yhdistetyt toisiinsa jollakin tavalla siten, että aina jompikumpi niistä oli kiinni.
Kiiruhdin siis takaisin ylös panemaan tornihuoneeseen vievää ovea kiinni. Kuta ylemmäksi tulin, sitä kovemmaksi tulivat kellon äänet, ja pylväsportaitten ylimmässä osassa ne eivät olleet enää ollenkaan miellyttäviä. Pelkäsin todella, miten korvakalvojeni kävisi nostaessani kivet ylimmältä astuimelta pois. Tämän tehtyäni peräydyin nopeasti muutamia astuimia takaisin odottamaan.
Hetken perästä palasin katsomaan, joko ovi oli sulkeutunut. Se ei ollut tuumaakaan laskeutunut. Koneistoon oli tullut jokin este. Saattoiko se jollakin tavalla olla yhteydessä pois otetun kultalaatan kanssa? Odotin vielä hyvän hetken. Siirsin kivet uudestaan ylimmälle astuimelle ja siitä jälleen pois. Ei mitään muutosta. Ovi oli ja pysyi liikkumatta. Kylmä hiki peitti ruumiini. Pylvääseen suljettuna oleminen tuntui minusta vielä kauheammalta kuin vankeus temppelissä. Palasin Akmedin luo. Alaovi oli suljettuna kuten ennenkin.
Pylväsportaissa oli kolmekin ikkunaa. Mutta alin niistä oli toistakymmentä metriä kivisestä lattiasta. Palasimme alimman ikkunan kohdalle, johon istuuduimme syömään. Ruokaa oli meillä vielä kahdeksi päiväksi.
Jos meillä nyt olisi ollut tukeva sauva tai jokin muu köydenkiinnitysmahdollisuus, ei poispääsy olisi ollut vaikea. Akmedin nuora oli enemmän kuin 500:n metrin pituinen. Riittävän pitkä ja luja köysi olisi siitä helposti kyllä punottu. Akmed tuli silloin ajatelleeksi pyssyjämme, jotka olivat lattialla aivan tämän saman pylvään vieressä. Köysi punottiin, ja minä laskeuduin alas, kiinnitin pyssyn köyden päähän, ja viisi minuuttia myöhemmin seisoi Akmed vieressäni lattialla. Hänen pyssynsä oli nyt pylvään panttivankina. Pylvään alaovea emme saaneet myöskään ulkoapäin avautumaan, koska se oli rakennettu toisin kuin yläovi. — Kellonsoitto kuului tänne mahtavana, ei kuitenkaan korvia rasittavana. Täällä vasta käsitimme oikein sen soinnin verrattoman ihanuuden.