Tuuli tuntui täällä kylmänpuoleiselta, mutta tuulensuojaa löytyi seinien vierustalla ja käytävässä. Miehemme näyttivät levollisilta, askaroiden leiripaikalla. Jos olisi ollut tyven, olisimme koettaneet antaa heille merkin ampumalla kymmenkunta laukausta. Mutta nyt kellon soidessa olisi tuskin kanuunanlaukauskaan kuulunut leiriin.
Myöhäiseen iltaan asti istuimme Akmedin kanssa tutkistellen tekstiämme. Mitään mahdollista selitystä emme siitä saaneet. Teksti sisälsi lyhyen kertomuksen temppelin synnystä, mitään muuta siitä ei voinut lukea.
Seuraavana aamuna huomasimme, että miehemme viipyivät tavattoman kauan aamiaisella. Aamiaisen jälkeen oli heillä paljon puuhaamista, ja päivällisellä näkyi vain kolme miestä. Kolme oli siis lähtenyt vuoreen. — Ennen iltaa emme voineet heitä odottaa. Akmed oli melko varma siitä, että miehet osaisivat perille; oven avautumisesta häh ei ollut yhtä varma. Ehkä se oli yhtä konstikkaasti järjestetty kuin pylvään alaovi. Siinä asiassa oli minulla puolestani parempi toivo. Kuvailin mielessäni olevamme pelastetut, jos vain miehemme osaisivat tänne. Akmed laittoi nyt veljilleen kirjeen, jossa selitti, miten heidän pitäisi menetellä saadakseen oven avatuksi. Pyssynhihnani oli leveä ja jäykkä: sen päähän kiinnitettiin kirje ja pistettiin muurin ja oven välisen raon kautta käytävään oven toiselle puolelle.
Koko tämän päivän vietimme jäljentämällä niitä kahta kirjoitusta, joihin »kivenkuljetuksen salaisuus»-laatta viittasi. Pimeän tultua lähdimme aarteinemme käytävään, jossa lyhtyjemme valossa koetimme verrata kirjoituksia sekä keskenään että laatan kirjoitukseen. Mutta turhaan. Unta emme tietysti ajatelleet. Voisivathan pelastajamme saapua minä hetkenä hyvänsä.
Puoliyön aikana nykäistiin äkisti hihnaa. Sydämeni hytkähti ilosta. Ja iloni ei ollut ennenaikaista, sillä muutaman minuutin perästä rupesi ovi nousemaan. Olimme vapaat.
Miesten ilo ei ollut vähäisempi kuin meidänkään, ja huomasin, että Akmedin ja hänen veljiensä välillä vallitsi tosi veljesrakkaus. Miehet olivat aavistaneet, että jokin onnettomuus oli meitä kohdannut, ja olivat varustautuneet kivityön työkaluilla. Ellei ovi olisi muuten avautunut, ei olisi kestänyt kauan, ennenkuin kivipora ja väkivasara olisivat olleet toimessa ja ensimmäinen räjähdyslaukaus tässä vuoressa olisi pannut kallionseinät tärisemään.
Miehillä oli runsaasti sekä ruokaa että vettä. Juhla-ateria oli pian katettu, ja tällä kertaa söimme säästämättä kylliksemme. Emme hennoneet lähteä pois, ennenkuin miehet saivat päivänvalolla temppeliä katsella. Miehet tahtoivat aamulla särkeä pylvään alaoven, mutta sekä Akmed että minä kielsimme. Kun yhdellä miehistä oli tukeva sauva, kiipesin nuoraa pitkin ikkunasta sisään ja poistin Akmedin pyssyn, kiinnittäen sen sijaan köyden sauvaan. — Miehet kertoivat tulleensa hyvin yllättyneiksi, kun päivällisaikana samana päivänä, jona me vuoreen menimme, näkivät temppelin vuoren huipulla. Aamulla ja edellisenä päivänä oli auer hienona harsona peittänyt vuoren huipun ja estänyt esineitä selvästi erottumasta. Se oli päivällisaikana poistunut, ja samassa oli temppeli ikäänkuin loihtimalla kasvanut vuoren huipulle. Myös kellon ensimmäiset äänet olivat heitä peloittaneet, mutta sitten olivat hekin joutuneet niitten lumouksen valtaan. Erämaan äänettömyydessä toivat nämä äänet mieleen ihmisiä ja asuttuja seutuja.
Päivällisaikana olimme jo leveässä käytävässä, ja illalla oli Akmedilla kädessään nuo niin lämpimästi halutut käsikirjoitukset, joitten suuren arvon hän heti älysi. Enemmän kuin kaksi viikkoa asuimme tässä paikassa. Akmed, joka toivoi löytävänsä uusia käsikirjoituksia, ei tahtonut poistua, ennenkuin käytävä oli perinpohjaisesti tutkittu, enkä minäkään tahtonut häntä yksikseen jättää. Hän oli hyvin tyytyväinen tutkimustensa tuloksiin, erittäinkin kun käytävän sisäosista löytyi paljon huoneita, joissa huonekalut ja talouskapineet olivat vielä samassa kunnossa, mihin käyttäjät olivat ne jättäneet. Suurin osa huoneista oli ollut asuttuja muhamettilaisen ajanlaskun parina ensimmäisenä vuosisatana. Mutta paljon jäännöksiä tämän paikan ensimmäisistä asujaimista oli myös säilynyt. Heidän työtään oli myöskin epäilemättä se itse kallioon koverrettu satama, johon tämä vuoren suurin käytävä järven puolelle päättyi.
Päivisin seurasin Akmedia hänen tutkimusretkillään, illat ja useasti suuret osat öitäkin vietimme yhdessä tekstieni ääressä turhaan yrittäen keksiä arvoituksen avainta.
Kun kahden viikon kuluttua tutkimuksemme tällä paikalla olivat päättyneet, menimme vielä kerran temppeliin. Tuo mahtava rakennustaidon mestariteos veti vastustamattomasti meitä vielä luoksensa. Tällä kertaa viivyimme siellä koko viikon jäljentäen ne piirtokirjoitukset, jotka mielestämme olivat tärkeimmät ja löytäen useita seiniin koverrettuja kammioita, joita ensimmäisellä käynnillämme emme huomanneet, koska pelko sinne jäämisestämme silloin koko ajan enemmän tai vähemmän painoi mieltämme. Nämä kammiot olivat ehkä temppelipappien asumuksia. Niiden sisustus viittasi sellaiseen tarkoitukseen.