Samana iltana kuin kirjoitus valmistui, käskin ystävääni tulemaan kanssani rannalle. Otin rannalta ehkä sata kiloa painavan kiven käsiini ja heitin sen veteen. Akmed nyökkäsi ymmärtäneenä. Panin samankokoisen kiven hänen käsiinsä. Hän punnitsi sitä hetkisen ja heitti sen sitten kauas luotaan sekä kielsi minua puhumasta miehille asiasta, koska he eivät oppimattomina miehinä sitä kuitenkaan voisi käsittää.
Myöskin Akmedin tutkimukset olivat nyt onnellisesti päättyneet. Niin mielenkiintoinen kuin tämä paikka olikin, tuntui se kuitenkin minusta kolkolta. Ja helpotuksen tunne mielessä jätin seuraavana aamuna tälle paikalle hyvästi. Matka hiekka-aavikon läpi meni onnellisesti — miehet vain ihmettelivät, etteivät jalkani ollenkaan painuneet pehmeään aavikkohietaan — ja päivälleen neljä kuukautta lähtöpäivästä näytin kuninkaalle kanuunatemppuni, mikä näytös minusta teki tämän saaren asujaimen. Kahdenkymmenen vuoden ajan olen yhdessä poikani kanssa tällä saarella kehittänyt Raa-sii-ke'n keksintöä ja voin tässä hetkessä vähentää sen voiman, joka kappaleet työntää maata kohti, melkein kuinka pieneksi tahansa. Voin myöskin nyt määrätä kappalten tasapainopaikan — olen siksi nimittänyt sen korkeuskohdan, jota alemmaksi siirrettäessä kappaleen paino taasen nopeasti kasvaa — kuinka korkeaksi tai matalaksi hyvänsä.
Viime vuosina olen pääasiallisesti työskennellyt soveltamalla tätä samaa aatetta kohesio- ja repulsio-ilmiöihin. Nämä molekyylivoimat ovat mitä lähimmässä yhteydessä painovoiman kanssa. Kokeiluni tässä asiassa eivät ole vielä tuottaneet ratkaisevia käytännöllisiä seurauksia; toivon, että poikani Akmed saattaa tämän kysymyksen lopulliseen päätökseen. Niin kauas olen kuitenkin päässyt, että se hautakappeli, jonka olen itselleni rakentanut, on pääasiallisesti kirveen ja höylän avulla tehty.
Tämä saari, jonka olen tehnyt ihanaksi asuinpaikaksi, oli tänne tullessani ikävä hietamatalikko. Kun joen rannat olivat kivisiä, rakensin tähän paikkaan saaren ja kummallekin puolen saarta kosken, joten saareni kalliovalleineen nyt on hyvin suojeltu vihollismielisten ihmisten hyökkäyksiä vastaan.»
* * * * *
Käsikirjoitus päättyi tähän, mutta toisella käsialalla seurasi tämä selonteko:
Eräänä aamuna kuulin niemen nenältä, johon isäni oli mennyt kalastamaan, pyssynlaukauksen. Kiiruhdin sinne. Isäni makasi verisenä rannalla. Hänen vieressään oli kaksi pyssyä, ja rannassa oli lautta. Hän kertoi, että hänen tullessaan rannalle oli lautta ollut rannassa. Pensaista astui mies, joka oli sanonut olevansa tämän saaren omistaja ja vaatinut isääni muuttamaan saarelta pois. Isäni, kiivasluontoinen mies, oli kieltäytynyt, miehet olivat riitaantuneet, ja vieras oli mennyt lautallensa, josta ampui isääni, joka kaatui rannalle. Kun mies oli tullut katsomaan, oliko hänen uhrinsa kuollut, oli isäni viimeisillä voimillaan onnistunut sysätä hänet veteen, jossa virta heti oli hänet vetänyt pohjaan. Tehtyään muutamia yksityisiä määräyksiä ja annettuaan minulle isällisen siunauksensa heitti isäni henkensä.
Olimme edellisenä päivänä käyneet isän kanssa järvellä. Mies oli arvatenkin kotiin tullessamme metsään kätkeytyneenä nähnyt, miten nostimme rautavitjamme järven pohjasta ja hinauduimme rantaan. Yön aikana hänen oli onnistunut löytää vitjat ja siten päästä saarelle. Miehen pyssyt seisovat isäni huoneen nurkassa. En ole tahtonut niitä hävittää. Isäni viimeiset sanat olivat, että hän antaa surmaajallensa hänen tekonsa anteeksi. Hän oli, sanoi isäni, täysin oikeutettu vaatimaan meitä muuttamaan saarelta pois, koska hän oli todella maan omistaja. Jos isäni on siis asumalla lupaa pyytämättä saarella, jonka olemme omin käsin rakentaneet, tehnyt väärin, on hän myös sen vääryyden hengellään maksanut.
Isäni määräyksiä noudattaakseni lähdin samana vuonna Englantiin, jossa Bank of Englandiin jätin talletettaviksi kaikki isäni tieteelliset tutkimuspaperit ynnä molemmat hieroglyfilaatat. Arkku, jossa ne säilytetään, on avattava sadan vuoden jälkeen, jolloin toimikunta, johon viisi yliopistoa Euroopan eri maista lähettää kukin yhden edustajan, määrää, onko paperit jo silloin julkaistava vai onko arkku uudestaan sadaksi vuodeksi suljettava. Tarkemmat määräykset ovat minulle itsellenikin tuntemattomia. Sen vain isäni sanoi minulle kerran, että niin kauan kuin ei ole varmoja takeita siitä, etteivät ihmiset enää tuhoa toisiaan sodilla, on mahdotonta antaa hänen keksintönsä tulla tunnetuksi. Isäni, vaikka on itse ollut sotapalveluksessa, ei rakastanut sotaa, vaan katsoi sodan ainoastaan ihmiskunnan vitsaukseksi.
Pari vuotta tulen vielä saarella jatkamaan isäni työtä; silloin tutkimukseni ehkä tulevat viemään minut samoille seuduille, joissa isäni tutkimukset saivat alkunsa. Isäni on näet eräässä kirjeessä vanhalta ystävältään saanut tietoja, jotka tekevät uuden matkan samalle vuorelle tarpeelliseksi.