Akmed Stålhahne.
Mitään merkkiä siitä, että nuorempi Stålhahne olisi vielä kerran saarelle palannut, en missään nähnyt. Hän on arvatenkin löytänyt hautansa vieraalla maalla, ja hänen ruumisarkkunsa isänsä arkun vieressä on jäävä tyhjäksi.
Nyt kun tiesin, että Stålhahnet, isä ja poika, eivät olleet haaveilijoita, jotka hivelivät hillitöntä mielikuvitustaan maalaamalla sille omakeksimiä tulevaisuudenkuvia, en voinut heidän keksintöänsä ajatuksistani poistaa. Stålhahne vanhempi tietää hyvin, että hänen keksintönsä tulee avaamaan vastaisuuden ihmisille aivan uusia uria. Ja kuitenkaan hän ei puhu keksintönsä maailmaa mullistavista seurauksista sanaakaan. Hän vain kertoo tosiasiat yksinkertaisesti ja vaatimattomasti siten, kuin ne ovat tapahtuneet.
Ei käy kieltäminen, että ensi aikoina olin hyvin utelias tietämään enemmän Stålhahnen keksinnöstä. Ja miksi hän oli määrännyt niin pitkän ajan, ennenkuin hänen elämäntyönsä oli saatettava julki? Stålhahnen kanuuna minun katollani — tämä saari on nyt minun omani, ja monta kesää olen jo asunut Latvasaaren kuninkaan hovilinnassa — on minulla aina uudistuvana muistutuksena hänen keksintönsä todellisuudesta. Ja joskus, kun metsässä kulkiessani tulen leveän nevan rantaan, kun jalka painuu joka askeleelta sammaleen keskipolveen asti, aurinko paahtaa ja minun on pakko tallustaa nevan poikki, — silloin nousee mieleeni halu saada omistaa jo nyt Stålhahnen salaisuus, etteivät jalkani painuisi syvemmälle kuin hänen jalkansa Afrikan hiekka-aavikossa.
VIII.
Muutama päivä sedän ja Villen lähdöstä muuttui ilma koleaksi, ja minulle tuli täysi työ hankkia miehilleni ruokaa. Mutta viikon perästä ilma parani ja minulle tuli taasen paljon vapaata aikaa. Vapaa-ajat vietin enimmäksi osaksi Stålhahnen kirjastossa. Aika rupesi minulle jo käymään pitkäksi, kun eräänä päivänä ilokseni näin purjeen järvellä. Veneessä oli kolme miestä; Kyttyräinen oli siis mukana. Millaisen kalan he olivat tällä kertaa verkkoonsa saaneet, ymmärsin siitä, että heidän vankinsa makasi vahvasti köytettynä veneen pohjalla. Rosvopäällikkö oli vuorotellen karannut vartijainsa kimppuun, vuorotellen tehnyt karkausyrityksiä, kunnes sedän vihdoin oli pakko täten tehdä loppu hänen vehkeilemisestään. Sittenkin oli kuljetus ollut hyvin vastahakoista, mutta oli kuin olikin saatettu onnellisesti loppuun, kun Villen aina onnistui ottaa rosvon juonet leikinteon kannalta.
Milloin Ville katsoi kärsivällisyyden hyväksi, osasi hän tätä hyvettä harjoittaa paremmin kuin kukaan. Sen huomasin maihinnousussa. Kyttyräisen yhä uudistuvien karkausyritysten tähden oli hänen vyötäisiinsä sidottu köysi, jonka toista päätä Ville piti kädessään. Rosvo, joka ensimmäisenä astui veneestä, huomasi, että vartija poistuessaan veneestä astui varomattomasti veneen partaalle. Köysi, joka hänet yhdisti Villen käteen, oli kireällä, ja kiusaa tehden oli vanki muka kompastuvinaan ja heitti itsensä suin päin nurmelle. Hänen ilkeä yrityksensä vetää Ville kumoon epäonnistui. Jos minulle olisi tehty tuommoinen konnankoukku, pelkään, etten olisi voinut olla kiivastumatta. Mutta Ville vain hymyili hyväntahtoisesti maahan romahtavalle, miehelle ja sanoi: »Ool reit, sanoi enkesmanni, kun laiva kaatui.» Muuta puhetta tästä konnanteosta hän ei nostanut.
Setä oli sitä mieltä, että kun meillä oli täällä hyvät huoneet vankiemme säilyttämistä varten, sopisi tänne jäädä vielä joksikin viikoksi, että Ville, joka oli ollut koko ajan jotenkin raskaassa toimessa, saisi vähäisen levätä, ennenkuin voimia kysyvälle kotimatkalle lähdettiin. Ville vapautettiin täksi viikoksi kaikista määrätöistä. Setä huolehti kalastamisesta, ja ruoanvalmistus sekä muut talousaskareet tulivat minun osakseni, mikä jako olikin oikeudenmukainen siihen katsoen, että minä olin nauttinut herrain päiviä sedän ja Villen edellisen poissaolon aikana. Ville käytti »römppä»-viikkonsa pari ensimmäistä päivää vesilintujen ampumiseen ja jakoi myöhemmin useimmat päivänsä sedän ja minun välilleni.
Emme uskaltaneet panna semmoista »peijoonia» kuin Kyttyräistä toveriensa seuraan, vaan kannoimme viinikellarista kaikki väkevät pois, tarkastimme ylen tarkasti sen seiniä ja lattiaa — katto oli harmaasta kivestä holvattu eikä siis paljon tarkastusta kaivannut — ja veimme päärosvon sinne. Meidän onnistuikin koko ajan pitää Kyttyräistä ja hänen joukkoaan niin hyvin toisistaan erillään, että he vasta poislähtöpäivänä tapasivat toisensa. Siihen asti oli Kyttyräisen tovereilla ollut vapautumisen toivoa, he kun uskoivat mestarin olevan vielä vapaana ja heidän vapautumisestaan huolehtivan.
Jo ensimmäisenä iltana, kun jouduttiin Villen kanssa kahden kesken, alkoi keskustelu vaiheistamme kuluneina viikkoina. Ville, joka oli nähnyt, miten epäröin ryhtyä vanginvartijatoimeen, pelkäsi minun istuneen henki hampaissa koko heidän poissaoloaikansa ja tuli hyvin iloiseksi kuullessaan, että aikani oli mennyt hyvin ja etten ollenkaan kauppaani katunut. Kyttyräinen, joka 60:sta vuodestaan huolimatta ei mitenkään vielä ollut mikään lahokanto, oli tosin tuottanut heille paljon vaivaa, mutta eipä Villekään kauppaansa katunut. Tämä retki oli hänelle tuottava niin paljon, että hän vielä tänä syksynä aikoi panna oman tuvan nurkkakivet, ja ensi keväänä on ehkä jo kehä valmis. Pelkäsin, ettei Ville, entinen kasarmin asukas, tulisi yksinään mäkituvassa viihtymään, johon Ville salaperäisesti arveli, että kun on hyvä hoito ja hopeinen huusholli, uskaltaa mennä vaikka naimisiin.