— Tiesimme siis, missä vihollisemme oli. Ettei hän hevin heittäisi tämmöistä linnaa, ymmärsimme myös. Komisariuksen oli siis pakko ruveta tuumimaan todellista piirityssuunnitelmaa. Ennen kaikkea täytyi saada selvää, montako sisäänkäytävää oli kallion alle. Paitsi niitä paikkoja, joista puron vesi tuli sisälle ja juoksi pois, molemmat olivat helposti kivillä tukittavissa siten, ettei niitä sisältäpäin saanut avatuiksi. Komisarius myös määräsi näitten tukkimisen ensimmäiseksi tehtäväksemme ja vielä saman päivän illalla ei Jaskalla ollut muuta pakotietä luolastaan, kuin minkä puro tarjosi siinä paikassa, jossa olimme kohdanneet toisemme. Kallion pituus oli jotenkin yhtä suuri kuin sen leveyskin. Se paikka, josta puro laski vetensä kallion alle, ei kelvannut pakopaikaksi, sillä se oli ainoastaan suppilonmuotoinen reikä kalliossa, josta vesi syöksyi sisälle tai oikeammin alas kohisevana vesiputouksena semmoisella voimalla, että ihmisen oli aivan mahdoton siitä nousta, olipa hän sitten vaikka kuinka tottunut uimari hyvänsä. Sitä tietä Jaska ei tulisi hengissä pelastumaan. Sen uskoimme ainakin.
— Nyt meillä oli siis susi satimessa, mutta käsistämme se oli vielä kaukana. Jos luola olisi ollut ahtaampi, olisi ehkä käynyt päinsä savun avulla pakottaa asukas siitä ulos. Tässä tilaisuudessa se keino ei olisi tepsinyt. Sitä paitsi oli kallio koko leveydeltään haljennut, ja halkeama oli sitä laatua, että pelkäsimme sen tukkimisen melkein mahdottomaksi. Sivulta päin oli meidän kuitenkin pian pakko ryhtyä siihen työhön, sillä jo toisena aamuna, kun komisarius tarkasti tukkimismahdollisuuksia, paukahti taasen Jaskan pistooli, ja kuula suhahti niin läheltä ohi, että särki komisariuksen virkalakista lipan. Eihän koiruus kielletty ole, kun vain viljellä viitsii. Ja Jaska viitsi. Rupesi tuo ruokoton vielä hävyttömyyksiä latelemaan komisariukselle ja minulle.
— Eikö komisarius yhtään suuttunut?
— Parasta oli olla suuttumatta, kun emme hänelle kuitenkaan mitään mahtaneet. Minä miehelle kuitenkin muistutin, ettei haukku haavaa tee, jos ei puulla päähän lyödä. Ja siihen hän ei nyt kyennyt, kun oli monen metrin paksuinen kallio välillämme. Tahtoa häneltä ei puuttunut.
— Eikö komisarius ollenkaan koettanut saada Kyttyräistä hyvällä antautumaan?
— Koetti hän. Kun siinä oli keskustelu syntynyt, selitti komisarius, että jos mies vapaaehtoisesti antautuu, on tämä aina laskettava hänelle lieventäväksi seikaksi tuomittaessa. Suuresta lievennyksestä ei hän kuitenkaan hänelle toivoa antanut.
— Mitä rosvopäällikkö siihen arveli?
— Jaska arveli, ettei vanha laamanni juuri pidä tapana löytää pahantekijöille lieventäviä seikkoja. Luuli myös, että sauna oli hänelle jo niin lämpimäksi lämmitetty, että kylvettäessä nahka lähtee; eikä se siitä paljon jäähtyisi, vaikka hän nyt yrittäisikin olla vallesmannille mieleen. Ja siinä oli Jaska mielestäni oikeassa. Kun kerran pää poikki pannaan, jo silloin jalatkin jokeen joutaa.
— Komisarius heitti turhan keskustelun sikseen, ja täytettyämme vaarallisen raon pikkukivillä ryhdyimme keinoihin Jaskan karkoittamista varten linnastaan.
— Puro oli siinä paikassa, jossa se tuli kallion alta uudestaan päivänvaloon, toista syltä syvä. Komisarius oli kuitenkin päättänyt juuri tästä paikasta sulkea vapaan kulun Jaskan pesästä. Tämä oli varsin tarpeellinen toimi, sillä niin kauan kuin kulku oli tästä paikasta vapaa, oli paikkaa ehdottomasti yöt päivät vartioitava. Muuten oli melkein varma, että linnan herra käyttäisi ensimmäistä sopivaa tilaisuutta karatakseen. Jaska ei ole mikään lammasten laamanni tai porsasten pormestari, vaan kauttaaltaan toimen mies.