— Rupesimme siis komisariuksen kanssa kantamaan kiviä paikalle: raskasta ja pitkällistä työtä, varsinkin kun vahtivuorot tekivät yölevonkin lyhyeksi. Jo ensimmäisenä vahtivuorona pälkähti päähäni eräs ajatus, jonka seuraavana aamuna aamiaisella ilmoitin esimiehelleni. Kaartilaisajoiltani muistin, miten eräällä manööverillä teimme »viholliselle» pahat kepposet sulkemalla kapeassa kuilussa juoksevan puron, josta syntyvä vedenpaisumus ajoi kokonaista kaksi rykmenttiä erinomaisesti linnoitetusta väijymispaikasta pois. Minä, joka olin kepposen keksijä, sain siitä hyvästä ensimmäisen mitalini, ja luutnantti joka ehdotuksen vei everstille, sai vieläkin komeamman kunniamerkin.
— Sulun tekeminen tähän paikkaan ei ollut mahdoton, joskin työläs toimi. Ja komisarius piti tuumaa hyvänä, kun puolet työstä oli joka tapauksessa tehtävä karkausmahdollisuuden estämiseksi.
— Hyökyjää oli keväällä jostain ylempänä olevasta niitystä irroittanut suuren nurmikappaleen ja tarttuessaan tähän paikkaan jättänyt kappaleen tänne. Laitoin nyt kuusenhavuista semmoisen laahan, jolla metsästäjä kuljettaa ammutun raskaahkon otuksen metsästä, ja kuljetin niin suuret turvekappaleet kuin jaksoin rannalle. Komisarius teki työntökärryjen tapaisen, jolla lykkäsi kiviä. Viikon perästä rupesi mielestämme varastomme riittämään ja ryhdyimme itse työhön, jota kesti vain kaksi päivää. Raon, joka oli puron lähteelle päin olevassa kallioseinässä, tukitsin ensin puuvaajoilla, ja tämän jälkeen ladottiin kiviä ja nurmikappaleita kerroksittain puron uomaan. Parilla hirrellä tukitsimme vedenpäällisen aukon kalliossa, ettei Jaskan sopinut ampua. Muuten olisi työ käynyt kovin vaaralliseksi.
— Jaska vain puolihumalaisena reuhasi luolassaan, vuorotellen rekilauluja hoilaten, vuorotellen ladellen kompasanoja komisariukselle ja minulle.
— Jaksoiko komisarius koko ajan pysytellä suuttumatta?
— Ystävällisemmäksi hän vain tuli, kuta enemmän Jaska ilkamoi. Samana päivänä kun pantiin viimeiset sulkukivet paikalleen, kehui Jaska, joka ei ollenkaan näkynyt aavistavan, että työmme tarkoitti muutakin kuin pakoportin kiinnimuurausta, omistavansa vielä viinaa ja sapuskaa kolmeksi kuukaudeksi. Sanoi myös aikovansa heti panna uuden viinakeitoksen alulle, ettei menisi häneltä odotusaika hukkaan. Nauroi vain meidän toimillemme muka lasten touhuina ja tuumi, että jolla on leveä lanne, sille pitää olla suuret housut.
— Etkö luvannut koristella tuota konnaa oikein kruunun raitaisilla?
— Enhän minä. Komisarius vain sanoi: »Tyvessä olet vielä, poikaseni; ennenkuin latvassa olet, tiedät enemmän.» Ja sitten jatkettiin taas sulkua; samana iltana pantiin viimeiset kivet paikalleen, ja veden juoksu seisahtui. Sadin oli viritetty.
— Nousimme nyt kalliokatolle katsomaan työmme seurauksia. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin koski suppilossa rupesi jo käymään laimeammaksi hetken perästä kokonaan lakatakseen. Vesi kallion yläpuolella rupesi nousemaan. Työmme oli onnistunut, ja Jaskalle tulisi olo pian kosteaksi.
— Tämä yö oli ensimmäinen, jona saimme nukkua rauhassa illasta aamuun asti. Aamulla oli vesi kallion yläpuolella jo noussut kolmatta metriä, ja Jaskalla ei voinut laskujemme mukaan olla paljon kuivaa maata enää jäljellä. Vesi rupesi jo tunkeutumaan kallion raon alapäästä ulos, mutta tukevalla riu'ulla ja muutamalla turpeella oli vuotopaikka pian tukittu. Kuulin Jaskan ilkeät uhkaukset, kun hän ei voinut tätä työtä estää. Hän oli arvatenkin toivonut, ettei vesi pääsisi nousemaan korkeammalle kuin tähän paikkaan. Nyt, ajattelin, ei viivy kauan, ennenkuin Jaska on jo sisäänkäytävällä pyytämässä meitä ottamaan kivet pois. Menin jo edeltäkäsin sinne.