— Sarvipää oli koko matkan niinkuin mikäkin Muhoksen sammakko.
— Mikä niistä on sarvipäitä tehnyt?
— En tiedä. Mutta sanotaan niiden olevan sellaisia. Muhoksella muutkin kummat, sammakotkin sarvipäitä.
IX.
Setä oli seuraavina päivinä hyvin miettiväisen näköinen. Eräänä iltana hän ilmoitti minulle, että neljän näin vaarallisen vangin kuljetus teki hänet levottomaksi. Hän olisi mieluimmin ensin vienyt Kyttyräisen yksin ja sitten palannut hänen rikostovereitansa noutamaan. Mutta matka tulisi kestämään lähes kaksi viikkoa, ja niin pitkäksi aikaa hän ei enää tahtonut jättää minua vartijaksi, varsinkin kun yöt rupesivat olemaan pimeitä. Stålhahnen työpajassa olisimme kyllä voineet vangeillemme valmistaa jalkaraudatkin, mutta setä katsoi tehtävän sittenkin liian vaaralliseksi.
Minä tarjouduin silloin lähtemään Sitkan taloon, josta yrittäisin saada isännän ja jos mahdollista vielä toisenkin miehen avuksi. Setä hyväksyi ehdotukseni, vaikka Ville kaikin tavoin sitä vastusti arvellen, ettei pidä panna kissaa makkaran vahdiksi. Hänen epäluulonsa sitkalaisia kohtaan eivät olleet vielä täysin hävinneet.
Varhain seuraavana aamuna lähdin matkalle kovalla tuulella, joka päivemmällä kasvoi myrskyn tapaiseksi. Mutta kun tuuli oli myötäinen, joudutti se vain matkaani, ja kun joellakin sain purjehtia, laskin jo päivällisaikana veneeni rantaan Sitkan venevalkamassa. Sitkan vaari sattui olemaan rannassa, ja hänen ilonsa tulostani oli teeskentelemätön. Hän oli jo ruvennut pelkäämään, että olimme kaikki joutuneet rosvokoplan käsiin, jolloin henkemme ei ollut suuren arvoinen.
Kun ukko kuuli asiani, arveli hän minun tulleen kuin tilauksesta. Päivä oli sunnuntai, ja taloon oli juuri tullut vierailemaan kaksi isäntää kirkonkylästä. Kirkonkylässä oli jo juhannuksen aikana liikkunut huhu, että komisarius ja hänen seuralaisensa on tapettu. Jokin puhe sedän puukottamisesta oli kai levinnyt Riitalammille, iskusta oli tehty kuolemanisku, ja minä sekä Ville olimme kaupanpäällisenä seuranneet mukana.
Menimme tupaan, jossa minun tuloni huomattavasti kevensi mieliä. Kaikki olivat uskoneet minun jo olevan manalassa. Vieraat, joista toinen oli minulle entuudestaan tuttu, keskustelivat parhaillaan rosvosakista. Rosvoja pelättiin nyt kirkonkylässä enemmän kuin koskaan. Olipa kuntakokouksessakin eräs isäntä ehdottanut, että kunta semmoisenaan ostaisi itsensä vapaaksi heidän rosvouksistaan. Mutta kun sedän viransijainen, joka oli sattunut olemaan läsnä, viran puolesta kielsi kaiken keskustelun niin häpeällisestä, jopa lainvastaisestakin ehdotuksesta, oli puuha, jolla kuului olleen monta kannattajaa, itsestään rauennut tyhjiin. Vieraitten asia oli nyt Sitkan isännältä saada tietoja, millä ehdoilla hän oli solminut Kyttyräisen kanssa rauhan. Heilläkin oli näet aikomus tehdä samanlaatuinen yksityisrauha rosvopäällikön kanssa, elleivät hänen ehtonsa olleet kovin mahdottomia. Se vieraista, jonka tunsin, oli kaikin puolin kunnon mies. Mutta niin suuri oli se kauhu, jonka Kyttyräinen oli pitäjässä herättänyt, että kelvollisimmatkin miehet näyttivät olevan ihan lamassa. Rupesin pitämään itseäni oikeana sankarina ajatellessani, että olin saanut olla osallisena tuommoisen vitsauksen poistamisessa. Viimeisetkin häpeäntunteen jätteet siitä, että olin ison-Iivanan juopuneen unessa vanginnut, haihtuivat nyt.
Huomatessani, että molemmat vieraat isännät olivat vahvasti päättäneet sopia rosvopäällikön kanssa, rupesin heitä häpäisemään. Sanoin, että he tekevät Riitalammin häväistysnimeksi koko Suomessa, eikä kukaan kehtaa muissa pitäjissä tunnustaa olevansa Riitalammilta kotoisin. Miehet selittivät yksinomaan perheittensä tähden aikovansa tällaiseen sopimukseen ryhtyä, josta kyllä arvelivat saavansa kuulla kunniansa. Omasta puolestansa he olivat valmiit vaikka tänä päivänä tappelemaan Kyttyräisen joukkoa vastaan, kun vain joku voisi viedä heidät rosvojen jäljille. Mutta rosvot olivat siihen liian viisaita.