Jo olivat ajopelit mitä parhaimmassa kunnossa. Talvipakkasia vain odotimme lähtöä varten. Matkaeväät ja kaikki matkakapineet olivat paapan aitassa hyvässä kätkössä. Vanhuksen neuvosta ja hänen avustaminaan olimme hankkineet täyden ruokavaraston talven varaksi. Voisihan sattua niinkin, ettemme pääsisi palaamaan, vaan meidän olisi pakko jatkaa matkaamme nevan toiselle laidalle asti. Siellä päin olisi kuulemma mukavaa, suuria metsiköitä; pääsisimme ehkä ansiotöihin koko talveksi.
Kaikki varustuksemme pidimme tarkoin salassa. Suksijahtiamme emme voineet salata, mutta sille laitokselle ihmiset vain nauroivat. Vaikka isäntä oli sanonut, ettei hän nyt enää ollut holhoojamme, kun meillä ei ollut mitään holhottavaa, pelkäsimme kuitenkin pahasti, että hän, jos saisi aikomuksistamme vihiä, kieltäisi meiltä koko matkan. Vasten isännän kieltoa emme olisi arvanneet lähteä. Mutta muuten oli paappa luvannut vastata jälkikuulusteluista.
Ensimmäiset talvipakkaset tulivat varhain, ja kävimme jo pari kertaa suksijahtiamme kokeilemassa. Hyvin se kulki ja jätti kauniin jäljen. Emme uskaltaneet kuitenkaan vielä ajatella lähtöä, kun odotimme pysyvää sivu- ja myötätuulta. Mutta pyhäinpäivänä tuli sopiva myötäinen, ja ukko arveli, että sitä tulisi kestämään ehkä viikon ajan. Aamupäivällä olimme kirkossa ja iltapäivän istuimme paapan tuvassa. Useampia kertoja kävimme tähystyskivellä. Usvapilvi näkyi selvemmin kuin koskaan ennen. Nytkään enempää kuin kesälläkään se ei ollut morsiuspukuun puettuna.
Yöksi jäimme ukon tupaan, mikä ei herättänyt lainkaan huomiota, koska olimme ennenkin monta yötä siellä viettäneet.
Ettei meitä iltayöstä nukuttanut, ymmärtänee lukija. Turhaan yritettyämme saada unesta kiinni nousi paappa, teki takkavalkean ja sanoi aikovansa keittää meille lähtökahvit. Kahvi keitettiin ja juotiin, ja nyt oli uni kauempana kuin koskaan. Istuimme siis, ehkä viimeisen kerran, isällisen ystävämme kanssa pakinoiden puolipimeässä tuvassa. Ukko kertoi silloin tarinan, jota hän ei ollut ennen meille kertonut ja joka sekin koski Rimpisuon usvapatsasta.
— Isäni nuoruudessa, kertoi vanhus, — kävi joka talvi kylässä eräs lappalainen, joka aina osti suolaa, lyijyä ja ruutia sekä rautaa ja terästä. Viljaa tai jauhoja ei koskaan ostanut. Vieras saapui aina kylään yön aikana ja jäätikkökelillä, ettei jälkiä näkynyt, möi turkiksensa kylän kauppiaalle ja teki ostoksensa, joihin paitsi mainittuja tarvetavaroita kuului tupakkaa ja aika suuri viinalekkeri. Viikon ajan, välistä enemmänkin, lappalainen viipyi kylässä ja koko ajan, kun ostokset oli tehty, oli mies humalassa. Poistui sitten yön aikana yhtä salaisesti kuin oli tullutkin.
— Isäni kysyi mieheltä kerran, ennen kuin tämä vielä oli ehtinyt humaltua, eikö lappalaisilla ollut mitään tietoa tai tarua Rimpisuon usvapatsaasta. Silloin oli lappalainen julmistunut, sadatellut kauheasti ja uhannut mitä jumalattomimmat kiroukset sen ihmisen osaksi, joka koskaan yrittäisi tutkia usvapatsasta, joka oli muka ollut lappalaisten pyhäkkö siihen aikaan kun nämä vielä yksin hallitsivat tätä maata. Isäni ei uskonut taikoihin enempää kuin minäkään, mutta oli se kuitenkin omituinen asia, että isäni jalka niin pahoin paleltui neljän päivän matkalla, vaikka hän niin monta kertaa ennen oli monta viikkoa perätysten oleskellut ja sanoi monta yötä maanneensa ilman nuotiota, kun ei rakovalkeaksi kelpaavaa puuta sattunut löytymään. Jumala varjelkoon teitä, pojat, päätti ukko kertomuksen, etteivät tuon ilkiön kirot teihin pystyisi.
Minä kerroin silloin avomielisesti ukolle, että olin tänään kirkossa rukoillut siunausta matkallemme. Sillä vaikka hyvin ymmärsin, että oma seikkailuhalumme vei meidät tälle matkalle, tuntui minusta samalla kertaa kuin siten täyttäisimme kiitollisuudenvelan vanhukselle kaikesta hyvästä, mitä hänen puolestaan oli osaksemme tullut. Ukko sanoi minun tehneen siinä oikein. Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet, ei katehen kainalossa, pahansuovan sormen päässä.
Kun sanoimme käyvän meille kovin ikäväksi poistua ukon luota ehkä koko talveksi ja että kukaties emme koskaan enää saa häntä nähdä, niin ukko vakuutti tuntevansa, että hän kyllä vielä meidät näkee ja saa meiltä kuulla kertomuksen usvapatsaan salaisuudesta.
— En usko, lisäsi hän, — lähtöni tapahtuvan talvella. Suvella hyvä kuolla, lämmin lähteä kesällä. Jos niin kävisikin, että takaisin tullessanne ei näy enää savua Paapanmäen tuvan torvesta, niin ei teidän tarvitse surua hautoa mielessänne. Minulla on Luojan kanssa semmoiset kaupat, että saan sittenkin aikanaan tietää, mitä tuo usvapatsas merkitsee.