Yht'aikaa johtui sama ajatus molempain mieleen.
— Rimpisuon salaisuus on selitetty
— Usvapatsaan synty on keksitty. Voi jos paappa olisi mukanamme!
Usvapatsaan salaisuus oli siis hyvin yksinkertainen asia. Järven pinnasta nouseva lämmin ilma sekaantui ylempänä kylmään ilmaan ja synnytti tuon usvantapaisen pilven. Tyvenellä se patsaan kaltaisena nousi hyvinkin korkealle, mutta tuulessa se pysytteli matalammalla ja haihtui nopeammin. Kun auringonsäteet sitä valaisivat, loisti se kauas ja näkyi hyvin Paapanmäelle asti. Mutta järveä ympäröivä metsä jäi taivaanrannan alapuolelle.
Aurinko loisti täydeltä terältä, ja täällä järven rannalla tuntui ilma melkein kesäiseltä — kaksi päivää pyhäinpäivän jälkeen. Tunsin, että paappa istui korkealla tähystyskivellään ja katseli meihin päin, ja niin eläväksi tuli tämä tunne, että huusin:
— Paappa hoi, tässä me ollaan ja hyvin on kaikki mennyt.
Matti oli sillä välin mennyt puun luo takaisin, katseli sen lehtiä, toi pienen oksan minulle, repäisi pari lehteä irti ja kysyi matkien opettajan ääntä:
— Minkä puun lehti tämä on? — Ettekö kaikki tiedä? — Noh — sinä
Jussi?
— Tammen lehti, vastasin paikalla. En ollut ikinä ennen nähnyt tammen lehteä muuta kuin oppikirjassa ja opettajan näyttämässä kuvassa, ja tässä sain ensi kertaa elämässäni nähdä sen puussa kasvavana. Kaikki ne puut, joissa vielä oli enemmän tai vähemmän lehtiä jälellä, olivat tammia; muutamat niistä olivat aika isoja. Rupesimme nyt tarkastamaan maassa olevia lehtiä. Löysimme saarnin, lehmuksen ja vaahteran lehtiä.
Lehtiä etsiessämme olimme kulkeneet ympyrässä ja tulimme takaisin samaan paikkaan, missä meillä oli kontit. Pyssyjä emme vieläkään olleet uskaltaneet laskea kädestä pois. Rupesimme nyt puita tarkemmin tarkastamaan. Hämmästyen silloin huomasimme, että suurimmat puut muodostivat jotenkin suuren, ihan säännöllisen ympyrän.