— Olipa vanha tai nuori. Mutta huomaathan sinä, että hän on vielä väkevä. Ja minun neuvoni on, että panemme hänen pyhät esineensä takaisin siihen mistä ne otettiinkin. Ehkä hän silloin leppyy. Näin sanoessani pistin miekan, joka oli vielä kädessäni, takaisin uhrilaa'an alle.
Mutta Mattipa ei saanut rannerengasta kalvosestaan irti, vaikka miten yritti. Lukko oli jollain tavalla särkynyt, ja rengas pysyi paikallaan.
— Kun ei lähtene, olkoon siinä, sanoi Matti. Naisten koristeitahan nuo oikeastaan ovat, mutta ehkä ne jaksaa mieskin kantaa. Kun nimismies otti linnan-suutarin kiinni, pani hän miehelle vielä raskaammat rannerenkaat kuin tämä on. Mutta suutari sanoi vain: ei mies linnassa pahene eikä suolassa silakka. Istuutui vanginkuljettajan rattaille ja lähti. — Lähdetään mekin.
Matti oli siis jo hyvällä tuulella, ja rannerengas pysyi kiinni. Ei hänelläkään kuitenkaan tällä erää haluttanut tutkistella, mitä muita kalleuksia lappalaisen uhrilaa'an alla saattoi olla kätkettynä.
Ei kumpikaan meistä ollut puhunut, minne lähdettäisiin. Mutta kun saimme kontit selkään, jatkettiin matkaa ilman neuvottelua pitkin järven rantaa. Maaperä oli kivetöntä kuivaa nurmikkoa, melkein puiston tapaista, koska siellä täällä kasvoi ihanoita lehtipuuryhmiä. Kesäaikana oli tämä varmaankin äärettömän ihana paikka. Ja kaunis se oli nytkin syysauringon valaisemana. Lunta ei missään näkynyt, ja maa ei ollut vielä roudassa.
— Luuletko, Matti, että tuommoisia tulinuolia satelee joka päivä järveen, vai miksikähän vesi on noin lämmintä?
— Mistäpä niitä joka päivä. Samanlainen lämmin lähde tämä on kuin etelämaissakin. Ja vaikka Islanti on pohjoinen maa, niin lämmintä vettä siellä purskuu maan sisästä kuin suihkukaivosta. Eihän tämän järven vesi olekaan aivan lämmintä, parahultaista uimavettä vain.
Minullakin oli ollut sama ajatus, vaikken ilennyt sitä Matille sanoa, kun pelkäsin että hän alkaisi ilvehtiä minulle siitä. Nyt hän oli sen itse sanonut. Ja ihan tosissaan, sen näin selvästi.
Jatkoimme siis pitkin järven rantaa. Kuljimme vasenta rantaa, pohjoista kohti, ja olimme ehtineet jotenkin järven keskikohdalle, kun rupesi niin paljon hämärtämään, että tuli pakko ruveta valmistautumaan yöksi. Paikka olikin sopiva, siinä kun juuri sattui löytymään parahiksi paksu kelohonka rakovalkean laittamiseen ja muutamia aika isoja kuusia, joitten alla oli hyvä sateensuoja, jos olisi semmoinen tarpeen. Sillä ilma ei näyttänyt enää niin kauniilta kuin päivällä. Päätimme siis yöpyä tähän paikkaan.
Heitimme kontit maahan ja pyssyt viereen. Matti tiesi kyllä mitä teki, kun pisti lyhytvartisen konttiin. Ilman kirvestä ei nuotiotakaan. Matti ryhtyi kaatamaan honkaa, ja minä läksin kokoamaan hakoja yösijaksi. Pehmeät patjat laitoinkin ajatellessani, että kahteen yöhön emme olleet nukkuneet paljon ollenkaan.