Saavuimme järven päähän niin hyvissä ajoin, että meillä oli hyvä aika valita sopiva nuotiopaikka. Täällä oli muutamien pilvenkorkuisten kuusien vieressä ryhmä pitkiä kelohonkia. Nuotio tehtiin ja sytytettiin kuten edellisenäkin iltana. Tämä oli kyllä Matin mielestä sopimatonta ruudin haaskausta, ja olisimme ehkä ehtineetkin lähteä siihen paikkaan, jossa jahti ja tulitikut olivat, mutta siinä tapauksessa olisi meidän ollut pakko viettää yömme kylmällä nevanrannalla. Tämä paikka korkeitten kuusien alla oli meistä niin kodikas ja sitä paitsi erinomaisen hyvin suojassa kaikkia tuulia vastaan, ettemme tahtoneet lähteä etemmäksi.
Illalliseksi haukattiin kuivaa leipää ja "masiinaläskiä", mutta Matti lupasi aamiaiseksi paistaa toisen hanhen sillä tavalla, jota Amerikassa miehet kämpässä käyttävät.
Olimme nyt varmat siitä, ettei ihmisiä ollut saarellamme. Niistä ei siis enää pelkoa. Mutta sama hirvittävä kamala karjunta, joka edellisenä iltana pani veremme hyytymään, uudistui tänäkin iltana, ja sama vuorokonsertti meitä nukutti. Meitä rupesi jo suututtamaan, että lappalaisukko, jonka laskelmiemme mukaan pitäisi olla jo ainakin sadanviidenkymmenen vuoden vanha, täten yritti peloittaa meitä pois paikasta, joka muuten kaikin puolin oli näin ihana ja miellyttävä. Matti ei puhunut mitään, mutta hänen suuttuneesta katseestaan ymmärsin, että jos hänen vihamiehensä olisi ollut käsin käsiteltävissä, olisi tullut tuima tappelu.
Kun aamun sarastaessa heräsin, palasi Matti jo rannalta, kynitty ja siivottu hanhi kädessään. Jalat sidottiin yhteen ja paisti ripustettiin aika ison hiilikasan päälle. Lintu oli lihava kuin porsas, mutta kauan kesti, ennen kuin se oli läpeensä kypsä. Eipä meillä myöskään kiirettä ollut, vaan päätimme levätä tämän päivän, kun meillä oli sekä tulta että valmista ruokaa: linnunpaistia kahden päivän varaksi. Sitä ei ole talonpoikaselle miehelle joka päivä tarjona.
Syötyämme kaatoi Matti muutamia kelohonkia ja rupesi katkaisemaan niistä kolmen sylen pituisia hirsiä. Ihmettelin miksi hän teki tarpeettoman pitkät nuotiohirret. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan otin pyssyni ja lähdin kävelemään pitkin järven rantaa. Useassa paikassa oli lähellä rantaa lätäköitä, joissa kasvoi runsaasti vesikasveja. Melkein kaikissa näkyi vesilintuja, parhaasta päästä hanhia ja heinäsorsia. Kun maa ei ollut aivan tasaista ja monessa paikassa lampien rannalla kasvoi pajupensaita, joista lehti ei ollut vielä kokonaan lähtenyt, onnistuin hyvin hiipimään osuviin. Vaikeampi oli saada ammutut linnut rantaan. Mutta kun rupesin ampumaan ainoastaan semmoisia lintuja, jotka uivat lähellä rantaa, sain ammutut linnut käsiini. Suuri oli iloni, kun täten onnistuin saamaan kaksi isoa hanhea ja useampia heinäsorsia. En ruvennut niitä kantamaan mukanani, vaan ripustin ne seipäisiin ottaakseni ne paluumatkalla mukaani leirille.
Olin täten jo kulkenut melkein järven keskikohdalle, kun äkisti tumma varjo vilahti silmieni edessä. Suuri lintu heittäytyi suorastaan ilmasta minun päälleni kuin saaliin kimppuun hyökäten. Salaman nopeudella jännitin hanan ja ammuin, melkein tähtäämättä. Osasin niin onnellisesti, että lintu putosi maahan jalkaini eteen. Se oli peloittavan suuri huuhkaja. Ellen olisi todellakin ollut nopea ja osannut näin onnellisesti, olisi minun voinut käydä hyvinkin huonosti, sillä eläimen kynnet olivat terävät kuin neulat.
Latasin uudelleen ja olin juuri ehtinyt painaa luodin ruutipanoksen päälle, kun aivan lähelle korkean kiven nenään ilmaantui toinen huuhkaja. Se tuijotti minuun tuimasti suurilla pyöreillä silmillään. Melkeinpä tuntui kuin sekin olisi tahtonut hyökätä kimppuuni ja siten kostaa toverinsa kuoleman. Siihen en kuitenkaan suonut sille aikaa, vaan heti kun sain nallin silinteriin, ammuin, tähdäten noitten suurten silmäin väliin. Lintu kapsahti kiveltä maahan ja oli jo kuollut, kun ladattuani uudestaan tulin kivelle.
Nostin molemmat huuhkajat kivelle, suuresti ihmetellen, miten huuhkaja uskaltaa hyökätä ihmisen kimppuun. Muistan joskus lukeneeni, että huuhkaja välistä päivänvalon sokaisemana tekee tämmöisen tempun. Mutta uskoni on, että se päivälläkin näkee paremmin kuin yleensä arvellaan.
Kun iltapäivällä palasin leirille, oli lintukantamukseni kasvanut niin suureksi, että olkapäitä pakotti. Kerroin Matille seikkailuni huuhkajien kanssa. Matti ei ollenkaan sanonut epäilevänsä, ettei tämäkin ollut lappalaisen konsteja. Itse sanoi kuulleensa kaikenlaisia pelottavia ääniä välistä metsästä, välistä järvestä ja ilmasta. Kun hän katkaisi hirren, niin juuri samassa kun kirveen piti iskeä puuhun, kuului ilmasta niin kova ääni, että hänen täytyi pakostakin katsoa ylös. Samassa luiskahti kirveen terä ja vei hyvän kappaleen ihka uudesta pieksusaappaasta. Mutta, lisäsi Matti, verta ei pystynyt vuodattamaan, ja kontissa on minulla hyvät paikkaamisvärkit. Taisipa lappalainen erehtyä, kun napsautti tämän ranteeseeni kiinni. En minä nyt enää yritäkkään saada sitä ranteesta pois.
Järvestä olin kuullut kuikan äänen ja ilmasta eteläänpäin lentävien hanhien ääniä. Mutta koska Matti ei juuri välittänyt minun selityksistäni, niin pian kuin lappalaisen taiat olivat kyseessä, en viitsinyt puhua niistä.