Matti ei ollut laiskotellut poissaoloni aikana. Kahdeksan kappaletta kuivia honkahirsiä parasta laatua oli edessämme maassa. Metsä oli niin pitkäkasvuista, että kustakin puusta tuli kolme kolmensylen hirttä. En malttanut olla enää kysymättä Matilta, miksi hän näin monta nuotiohirttä yhdellä kertaa kaatoi.
— Alustahirret näistä tulee. Totta maar latvatkin nuotioksi kelpaavat. Eikä me ollakaan nuotiolla kovin pitkää aikaa enää, kun vain saamme tänne isot hakkuukirveet ja sahan. Eihän tämmöisellä pikku kränällä saa mitään irti.
— Taas sinä, Matti, hulluttelet. Ansiotyöhön me olemme matkalla. Emmehän me täältä saa penniäkään irti, vaikka miten ahkerasti kirvestä heilutamme. Ollaan täällä vielä muutama päivä ja jatketaan sitten matkaa, kunnes löydämme työpaikan.
— Tämä on työpaikkamme, ja yhdeksi vuodeksi se meille riittää. Minä en ainakaan lähde tästä saaresta pois, ennen kuin olen sen niin perinpohjaisesti tutkinut, että osaan sen sekä sisältä että ulkoa. Johan olen sanonut, että olemme nyt rikkaita miehiä. Oletko kuullut, että vanha komisarius tai kirkonkylän lautamies juuri lähtevät ansiotöihin?
— Mutta ajattele toki paappaa. Kovat hänelle tulevat tunnonvaivat, kun emme kesäksi tule kotiin. Hän uskoo, että meidän on käynyt pahemminkin kuin hänen isällensä kävi.
— Ei paapalla semmoinen luonto ole. Kyllä hän meitä kärsivällisesti yhden vuoden odottaa. Kun emme kesän alussa tule, hän ajattelee, että olemme toisten tukkipoikien kanssa lähteneet tukinuittoon ja sitten kesäksi ryhtyneet toisiin hommiin.
Paappa minua eniten suretti. Tiesin, ettei hän niin huoleton kohtalostamme ole kuin Matti luuli. Mutta olihan meillä aina tilaisuus lähteä keväälläkin takaisin, ennen kuin routa lähti nevasta. Ja kevääseen asti paappa kyllä tulisi kärsivällisesti odottamaan. Sen tiesin. Omasta puolestani olin yhtä utelias kuin Mattikin saaren salaisuuksia tutkimaan. Ja vaikka tuo hirveä öinen karjunta peloitti vähäisen päivälläkin, niin huoleton elämä täällä yksin metsässä houkutteli erinomaisella voimalla. En yhtään ihmettele lappalaisukon uhkauksia sille, joka uskaltaisi tänne lähteä. Että tämä saari oli ollut pakana-ajan lappalaisten pyhä paikka, on selvä asia. Kumma vain, että ovat onnistuneet pitämään asian niin hyvin salassa, ettei nykyajan kansa siitä vähintä tarinaakaan tunne.
En puhunut siis mitään, kun Matti käski minun tulla pirtin paikkaa katsomaan. Sekin oli hänellä jo valmiiksi haettuna. Ja sopivan hän olikin löytänyt. Se oli ainoastaan parikymmentä syltä nuotiopaikastamme. Paikka oli ruohoinen kukkula, josta oli kaunis näköala yli koko järven aina sen pohjoiseen päähän asti. Sinne kannoimme heti Matin kahdeksan hirttä. Ja tavallisen raskaita kantamuksia ne olivatkin.
Seuraavana yönä ei kuulunut mitään vuorolaulua. Myöskään kamalaa karjuntaa ei tänä yönä kuulunut, vaikka se kyllä myöhemmin monena yönä häiritsi yörauhaamme. Iloisia olimme, että huuhkajat oli ammuttu, sillä tuommoinen lintu tappaa suuret määrät metsälintuja, ja metsälinnut tarvitsemme itse ruoaksi talven kuluessa. Omituista jyrinää kuulimme kyllä sydänyön aikana, mutta kun olimme hyvin väsyneet illan raskaasta kantamistyöstä, emme paljon siitä välittäneet.
Meillä ei ollut nyt enää muuta ruokaa jäljellä kuin hanhenpaistia, minkä tähden heti noustuamme lähdimme jääjahdille tuomaan omaisuuttamme sieltä pois. Kaikki oli siellä samassa kunnossa kuin kaksi päivää sitten paikalta poistuttuamme, mutta kylmää ja kolkkoa täällä oli verrattuna siihen ilmanalaan, mikä järven rannoilla vallitsi. Täällä täysi talvi, siellä melkein kesäinen ilma. Emme sentähden viipyneetkään siellä enempää kuin kantamusten tekemiseen oli tarpeen, ja päätimme myöskin heti seuraavina päivinä tuoda tavarat sieltä leirille.