Teimme isot päresoihdut, menimme katolle ja saimme vahingon jossain määrin korjatuksi. Vieritettyämme tikapuut maahan, menimme pirttiin, panimme oven uudestaan lujasti telkeen ja siivosimme pirtin lattian mullasta ja turpeista.
Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Tämä karhu oli hirvittävän suuri eläin. Kun se romahti katolta maahan, tuntui kuin koko mäki olisi siirtynyt paikaltaan. Oli selvää, että karhu ei tulisi antamaan meille rauhaa, ennen kuin onnistuisimme saamaan sen hengiltä. Ruudista ja lyijystä tämä hirviö ei näyttänyt välittävän enempää kuin jos olisimme lyöneet sitä vitsalla. Omasta puolestani luulen kuitenkin, että jos pyssymme olisivat olleet suurireikäisiä, olisi karhu kuollut. Meidän pienistä lyijyherneistämme se vain suuttui. Mutta Matti ei tahtonut kuulla siitä puhuttavan. Hän vain lausuili kovia sanoja Lapin ukosta ja hänen kiroistaan.
Emme uskaltaneet kummatkaan nukkua yhtä aikaa, vaikka väsymyksemme oli suuri. Arpa määräsi minulle ensimmäisen vahtivuoron, ja Matti ryömi nahkaisten alle. Hän nukahti heti.
Pirtissä oli lämmin, mutta pimeä. Avasin sentähden peräseinän räppänän, kuu paistoi kirkkaasti huoneeseen ja teki sen kodikkaammaksi. Hetken valvottuani olin kuulevinani raskaita askeleita pirtin ulkopuolelta. Karhu oli palannut takaisin. Hirret, jotka olivat nojanneet katonrajaa vasten, olivat nyt poissa. Pelkäsin, että karhu kiipeisi seinää ylös ja tulisi uudestaan katolle. Se olisi karhulle helppo asia, jos se vain tulisi sitä ajatelleeksi. Tätä keinoa vihollisemme ei kuitenkaan käyttänyt.
Pelkoni oli suuri, mutta Mattia en herättänyt. En tiedä, mikä urhoollisuuden henki minuun oli mennyt, mutta minusta tuntui, että kun olen vahtina, niin minun täytyy myös yksin ottaa vihollisen hyökkäykset vastaan — jos hän hyökkäisi.
Kauan ei tarvinnut odottaa. Musta varjo täytti räppänän, ja ainoastaan hiiloksen heikko valo näkyi pirtissä. Sytytin heti pari pärettä ja pistin ne pihtiin. Samassa tunsin, miten koko pirtti huiskui. Leveä rako aukeni peräseinään, ja hirvittävä julmannäköinen karhunpää yritti räppänästä tunkeutua pirttiin. Veri hyytyi suonissani. Niin kauheasti minä pelkäsin. En kyennyt liikkumaan paikaltani enkä saanut kurkustani niin paljon ääntä, että olisin voinut herättää Matin, joka nukkui tietämättä mitään tästä maailmasta. Karhu oli, kumma kyllä, aivan ääneti.
Sitten kuului äkisti jysäys, ikään kuin arkun kantta olisi lupsautettu kiinni, ja samassa rako peräseinässä meni umpeen.
Karhu oli onnistunut tunkemaan päänsä räppänästä sisään.
Mutta tuskin karhu oli yrityksessään onnistunut, kun se jo näytti katuvan tekoansa. Yhtä kiihkeästi kuin se oli yrittänyt päästä sisälle, yritti se nyt päästä takaisin ulos. Se jyskytti koko pirttiä, mutta turhaan. Hirsi, joka oli mennyt takaisin paikalleen, ei enää noussutkaan.
Kaikki tämä tapahtui paljon lyhyemmässä ajassa kuin tässä olen osannut kertoa. Samassa silmänräpäyksessä kun huomasin, ettei karhu saakaan päätään reiästä takaisin, palasi toimintakykyni. Heitin pyssyn lattialle, sieppasin kirveen käteeni ja löin voimieni takaa karhua sivulta päin kurkkuun. Veri räiskyi ympärilleni kuin paloruiskusta, ja karhu päästi niin kauhean kiljunnan, että kai olisin kaatunut lattialle, ellei Matti samassa olisi seisonut vieressäni. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Seisoi vain siinä katsoen tuijottaen tuota kauheaa näkyä.