Kun karhu yhä näytti uudistavan yrityksiään päästä pälkähästään löin sitä vielä kahdesti kirveentalalla otsaan, minkä jälkeen se jäi riippumaan pää tuvassa, ruumis tuvan ulkopuolella!
Äskeisen pelon sijaan minut valtasi — ja myöskin Matin — nyt vallaton ilo. Sieppasimme orrelta isot pärekimput, sytytimme ne palamaan ja menimme katselemaan otusta. Pelkään, että jos joku olisi nähnyt hulluja intiaanihyppäyksiämme, meidät olisi suljettu yleisölle vaarallisina henkilöinä hullujenhuoneeseen. Tietysti en voinut olla kiusaamatta Mattia kysymällä, paljonko hän maksaisi karhunnahastani, karhunlihoistani ja karhunihrastani. Mutta tällä kertaa ei ollut katajassa tervaa, ei tippaakaan. Matin ilo oli niin suuri, ettei hän ollenkaan minua kadehtinut, vaikka hänenhän oikeastaan olisi pitänyt tappaa karhu.
Ylpeänä kuin Porin kerjäläinen astuin saaliini viereen. Olin kyllä kuullut sanottavan, että suuri karhu on yhtä suuri kuin härkä. Mutta nyt vasta huomasin sen todeksi. Räppänästä oli maahan tasan kolme metriä, ja karhun takajalat koskivat maahan. Eläimen nahka oli pikimusta, ja Matti, joka ymmärsi nahkain arvoa, väitti, että jos sitä hoidetaan hyvin, maksavat venäläiset nahkakauppiaat siitä toista sataa ruplaa. — Olin siis nyt rikas mies, vaikka minulla ei ollutkaan kultaista rannerengasta kuten Matilla.
Saadaksemme karhun pään seinästä irti, meidän oli pakko kiilata seinänrako vielä kerran auki. Peitimme karhun havuilla samana yönä, ettei se ehtisi jäätyä. Ensimmäisenä arkena joulun jälkeen nylimme sen ja paloimme lihat. Rasvakerros nahan alla oli kahdeksan, muutamin paikoin kymmenenkin senttimetrin paksuinen. Liha oli kuin parasta sianlihaa. Talia meillä oli nyt enemmän kuin yhtenä talvena tarvittiin. Päreitä ei enää tarvinnut käyttää.
Vaikka meillä nyt oli lihaa yltäkyllin, rupesimme uudenvuoden jälkeen panemaan ansoja nevan rannoille, jossa on runsaasti metsäkanoja. Myöskin petäjäistä leivoimme, koska mielestämme jauhosäkkimme hupeni liian nopeasti. Lautoja ruuhen ja huonekalujen valmistamista varten kiilattiin, veistettiin ja pantiin orsille kuivamaan. Näissä toimissa sekä huonekalujen ja suksien valmistamisessa kului sydäntalvi nopeasti, mielestämme liiankin nopeasti. Vesi järvessä jäähtyi jäähtymistään, ja kynttilänpäivänä jäätyi meidän puoleinen osa järveä. Se ei ollutkaan aivan syvä kohta, mutta pohjoinen osa järveä oli. Uistinsiimani ei siellä ylettynyt pohjaan, ja vuorenseinä nousi vedenpinnasta äkkijyrkkänä toistakymmentä syltä. Vuorenseinässä näkyi aukko, joka oli sisäänkäytävä suureen rotkoon. Mutta kun vuoren seinä oli tässä paikassa sileä kuin lasi ja aukko pari kolme syltä vedenpintaa ylempänä, oli pääsy siihen hyvin vaikea. Heittämällä kiviä aukosta sisään huomasimme kuitenkin, että luola oli sekä syvä että leveä. Omituinen kumea ääni kuului, kun kivi putosi luolan pohjalle. Matti, jonka mielikuvitus on elävämpi kuin minun, oli sitä mieltä, että luola on muinaisten lappalaisten aarreaitta ja että se on täynnä kulta- ja hopearahoja.
Saaren eteläinen puoli oli meille jo niin tuttu, että olimme tehneet siitä kartankin. Olimme kuutamoiltoina kulkeneet suksilla tämän osan saarta ristiin rastiin monta kertaa. Ellemme olisi onnistuneet tappamaan karhua, olisivat kaikki nämä hiihtoretket jääneet tekemättä. Mutta nyt uskalsimme vapaasti kulkea kaikkialla. Olimme siitä yksimieliset, että kun keväällä päivät pitenevät, tekisimme pitemmän retken saaren pohjoiseen päähän, josta meillä ei ollut vielä mitään muuta tietoa kuin mitä olimme huomanneet kohta saarelle tultuamme. Suksemmekin olivat nyt erinomaisessa kunnossa, koska olimme paahtaneet ne karhunrasvalla ja männyn pihkalla. Suksenpohja tuli tästä voiteesta hyvin liukkaaksi ja kovaksi kuin lasi.
Kun järven eteläinen osa oli jäätynyt, ei sumupilveä näkynyt enää muualla kuin saaren pohjoisessa päässä.
IX.
Yöllä maaliskuun viimeistä päivää vasten oli satanut lunta. Ihmeeksemme huomasimme aamulla, että järven pohjoinenkin pää oli mennyt jäähän; sekin loisti nyt valkoisena, vaikka viikkoa ennen, jolloin myös oli satanut lunta, se pää oli pysynyt yhtä tummana kuin aina.
Mutta ihmeellisempää oli meidän mielestämme se, että auringon noustessa usvapatsas näkyi yhtä kauniina ja ruusunpunaisena kuin konsanaan. Ilma oli ihan tyyni, ja semmoisella ilmalla oli pilvi aina todellisen patsaan näköinen, kapea ja korkea. Mielestämme tuntui siltä kuin patsas ei olisi noussut suoraan järven keskeltä, vaan pikemminkin sen vasemmalta rannalta. Mutta kun pilveä ei näkynyt maan kohdalla, vaan vähän ylempänä, ei tätä asiaa voitu varmasti ratkaista.