Matti sanoi ainoastaan:
— Jos tuo mies on kuollessaan näin paljoon kyennyt, miten olisi meidän käynyt, jos hän olisi elänyt?
Lausuin luvut, mitkä pappi hautauksessa sanoo, sekä luin Isä meidän ja Herran siunauksen. Täytimme sitten haudan. Oliko vainaja ollut pakana vai kristitty, sitä en tiedä täysin varmasti vieläkään. Kristillisen hautauksen hän ainakin sai.
Tämän tapauksen jälkeen ei meillä ollut saarella ainoatakaan mainittavaa vastoinkäymistä. Vainajan henki näkyi päässeen rauhaan.
Kun olimme saattaneet kuolleen lappalaisen hautaan, katsoimme myöskin olevamme hänen lailliset perillisensä. Menimme takaisin hänen asuntoonsa. Kun silmät olivat taasen tottuneet hämärään, joka siellä vallitsi, huomasimme kauhuksemme suuren iljettävän apinan, joka istui nurkassa paksun kannon päässä ja tuijotti meihin vihaisesti. Kangistuimme pelästyksestä. Samassa ymmärsimme kuitenkin, ettei eläin voinut olla elävä. Menimme lähelle ja huomasimme sen olevan täytetty. Senkin nahka oli niin tarkoin koin syömä, ettei näkynyt yhtään karvaa. Silmät olivat lasiset ja tekivät hirviön hyvin elävän näköiseksi. Arvelimme apinan olevan niitten lappalaisten epäjumala, jotka näillä seuduin olivat käyneet. Ehdotin että kuva syöstäisiin muurilta alas. Mutta se oli alustaansa kiinnitetty tai täytetty hyvin raskaalla täyteaineella: emme saaneet sitä liikahtamaankaan paikaltaan.
Huoneesta ei löytynyt mitään muuta huonekalua tai talouskapinetta kuin mahdottoman suuri kuparinen kattila, joka oli padanjalalla, ja suuri puinen kaappi, joka oli toisella päätyseinällä. Kaappi oli tehty mustasta ulkomaan puusta, kauniilla leikkauksilla koristettu ja näytti olevan hyvässä kunnossa. Se oli arvatenkin vanha sotasaalis. Sitä emme vain ensin voineet ymmärtää, miten lappalaiset olivat saaneet sen tänne kuljetetuksi. Tämäkin asia meille kuitenkin selkeni. Kaappi oli kaksikerroksinen, kumpikin kerros varustettu neljällä ovella. Se oli kokoonpantu kahdeksasta eri kaapista, jotka voitiin irrottaa ja taasen liittää toisiinsa siten, että ne näyttivät yhdeltä suurelta kaapilta.
Kaikki yläkaapit olivat lukitut ja avaimia emme voineet löytää. Ehkä lukot eivät olleetkaan enää käyttökunnossa. Emme tahtoneet särkeä näitä kauniita kaappeja, emmekä siis tiedä, mitä salaisuuksia ne sisälsivät. Ne ovat vieläkin paikallaan samanlaisina kuin silloinkin. Arvelimme niiden sisältävän niitä pakanalliseen jumalanpalvelukseen kuuluvia salaisuuksia tai taikakaluja, joita tuo pakanuuden viimeinen ylimmäinen pappi oli käyttänyt. Olimme näet nyt jotenkin varmat siitä, että se oli ollut vainajan virka ja että tuo kamala apina oli hänen epäjumalansa. Alakaapeissa oli kaikenlaisia muinaiskaluja kivikauden ajoilta. Yhdessä kaapissa oli useita viimeisen asukkaan yksityiseen omaisuuteen kuuluvia kapineita. Meille mieluisimmat olivat pitkä isoreikäinen rihlapyssy, iso ruutisarvi, joka sisälsi ainakin kaksi tai kolme kiloa ruutia, ja useat isot lyijymöhkäleet. Kokonainen varasto limssiöitä näkyi ukolla myöskin olleen. Pyssyn rihlat olivat pahoin ruostuneet, mutta lukko oli täydessä käyttökunnossa. Pyssy oli latingissa. Onnistuimme saamaan peräruuvin irti. Latasimme aseen uudestaan nyt löydetyllä ruudilla ja ammuimme laukauksen. Kuula tarttui puuhun kiinni, mutta ei mennyt sisään. Ruuti oli liian vanhaa ja heikkoa. Sankissa se kuitenkin syttyi hyvin ja säkenöi aika tavalla. Pyssystä tuli siten hyvät tulukset, jotka olivat meille kovin tarpeelliset, koska meidän oli pakko hyvin säästävästi käyttää tulitikkujamme.
Koska kaapissa oli iso viinalekkeri puolillaan viinaa tiesimme melkein varmasti, että vainaja oli sama lappalainen, joka oli paapan isää niin kauheilla kirouksilla uhannut. Päätimme viipyä paikalla muutamia päiviä, mahdollisesti onnistuaksemme ampumaan jonkun otuksen. Mustaa joutsenta emme tahtoneet syödä. Lähdimme sentähden isolle järvelle, joka olikin lähempänä kuin olimme uskoneet. Siellä onnistuimmekin ampumaan otuksen, jonka olosta saarellamme meillä ei ollut tähän asti ollut aavistustakaan, nimittäin peuran. Kun tulimme kalliolle, johon järven pohjoinen pää päättyi, noin neljä- tai viisikymmentä peuraa karahti seisoalleen, ja ennen kuin ne lähtivät karkuun, onnistui Matin, jolla ei ollut pyssy tupessa ampua yksi.
Keväällä kun lumi suli, huomasimme metsänreunasta nevalle päin olevan laajan vyöhykkeen matalaa, mutta kovaa maata, joka suurimmaksi osaksi kasvoi ruohoa, osaksi myös peuranjäkälää. Peurat näkyivät oleskelevan saaren pohjoisessa osassa. Muuten olisimme ne kyllä jo ennen huomanneet. Kotona oli meillä kelkka, jolla myöhemmin toimme kotiin sen osan peuranlihasta, jota emme paikan päällä syöneet. Nahan jätimme lappalaisen tupaan, jossa sitten kesällä käytimme sitä vuoteena.
Lappalaislinnaan meno ja sieltä pois pääseminen muurin vieressä kasvavan puun avulla oli meistä hyvin vaivalloista. Mutta jo seuraavana päivänä onnistui meidän irrottaa kivikuula käytävästä. Lappalaisen pajasta tuli meille yhtä hyödyllinen kuin hauska työpaikka. Palje kyllä vuoti aika tavalla, mutta kun painoi tiheään, teki se tehtävänsä. Emme katsoneet tarpeelliseksi ruveta sitä korjaamaan, vaikka meillä nyt oli siihen tarvittava nahka. Kesällä kun ammuimme toisen peuran, panimme uudet palkeennahat, joten siitä tuli kuin uusi ja se on nyt mitä parhaimmassa kunnossa. Lappalaisen kaapissa oli useita kirveitä. Mutta pyöritettävää tahkoa hänellä ei näy olleen. Kirveet oli teroitettava hinkkaamalla, johon toimeen soveltuva kivi löytyi pajasta.