Heti kun päivä valkeni aamulla, lähdin järvelle etsimään kadonnutta aarrettani, mutta järven pohja oli siinä paikassa aivan pehmeää. Kultapalanen oli jo vajonnut pohjamutaan. Tarpeetonta etsiäkään.
Kun palasin nuotiolle, oli siellä minulle kirje. Matti oli kirjoittanut puuhun kiinnitetylle tuohipalaselle lähteneensä hakemaan pirtille vähän suolaa ja jauhoja. Hän lupasi palata takaisin seuraavan päivän iltana. Menin heti pajaan, paikkasin palkeen pahimmat vuodot, täytin upottimen soralla pajapankosta ja asetin ahjoon. Kun se tuli valkoisen hehkuvaksi, hämmensin hetkisen ja poistin sitten valinkauhalla soran upottimesta. Pohjalla oli sulanutta metallia. Kaasin sen pienempään upottimeen ja uudistin sulattamistoimeni. Koko päivän tein ahkerasti työtä, ja illalla oli minulla kultapalanen, tosin puolta pienempi kuin se, joka minulla oli ollut edellisenä päivänä, mutta jonka itse olin tehnyt. Ja ainetta enemmän valmistamiseen löytyi rajattomat määrät.
Olin nyt melkein varma siitä, että olin löytänyt kultavuoren. Kun Matti vain pani kultalöytöni pilkaksi, päätin vahvasti olla sanomatta hänelle sanaakaan kullastani.
Varhain seuraavana aamuna syötyäni aamiaisen heitin pyssyn olalleni, menin puron yli ja sen eteläistä rantaa pitkin nevanrannalla olevalle järvelle. Sitä tietä pääsi vaikeudetta järvelle asti. Vesiputoukselle tultuani tein itselleni pitkän tangon, jolla mittasin sen kalliokuopan, johon puron vesi vaahdoten syöksi. Kuoppa oli runsaasti parin sylen syvyinen, ja pohja tuntui soraiselta. Kovasta paksusta tuohesta tein lipin, jonka kiinnitin lujasti tangon päähän. Onnistuin jo ensi yrityksellä saamaan näytteen pohjasorasta, ja se oli, kuten olin aavistanutkin, puhdasta kultahiekkaa. Lapin kultahiekkaa olen kerran nähnyt. Tämä oli ihan samanlaista, mutta nämä kultajyvät olivat suurempia ja teräväsyrjäisempiä. Nostin lyhyessä hetkessä taskuihini niin paljon kuin jaksoin kantaa, särjin lipin, sysäsin tarkasti kaikki kalliolle jääneet kultamuruset kuoppaan takaisin ja kätkin tankoni metsään.
Takaisin tultuani laitoin tuohesta pari pussia, joihin tyhjensin kultahiekkani. Kourallisen kuitenkin sulatin ja sain siitä hyvin kirkkaan ja kauniisti loistavan palasen, joka mielestäni oli kauniimpikin kuin järveen heitetty.
Kun minulla nyt ei ollut mitään tärkeämpää tehtävää, ja koska epäilin, että lappalaisella oli joku kultakätkö, rupesin etsimään sellaista hänen huoneestaan. Kuten olen jo ennen kertonut, en päässyt kaapin yläkerrokseen. Kaapin päällä ei ollut mitään muuta kuin tomua. Huoneen seinät tuntuivat kaikkialla lujilta. Samaten se iso pölkky, jolla ruma apina istui. Rupesin tutkimaan itse apinaa. Sehän voisi olla hyvä kätköpaikka. Miksi se oli niin lujasti pölkkyyn kiinnitetty? Eläimen nahkaa ei oltu nyljetty tuppeen, vaan se oli selkäpuolesta leikattu auki. Nousin pölkylle, joten sain käteni eläimen selän taakse. Koko eläin tuntui joka kohdasta tavattoman kovalta. Hartioitten kohdalla oli nahka rikkinäinen, joten sain selkoa sen sisuksesta. Nyt ymmärsin, miksi se oli niin lujasti pölkyssä kiinni. Eläin oli täytetty kullalla. Kulta oli joko valettu tai taottu kappaleisiin, jotka oli siten ladottu toisensa päälle, että ne täysin täyttivät nahan. Se kappale, jonka sain käteeni, ei ollut raskaampi kuin jaksoin nostaa. Se oli outoja riimukirjaimia kaverrettu täyteen. Niin tarkasti olivat kappaleet liitetty toisiinsa, että jos nahka olisi poistettu, olisi kuva jäänyt istumaan paikalleen yhtä varmasti kuin ennenkin. Asetin kaikki entiseen kuntoonsa ja astuin alas lattialle. Nyt olin varma siitä, että tuo iljettävä eläin oli vanhain pakanain epäjumala.
En katsonut olevani enää oikeutettu salaamaan Matilta, mitä olin löytänyt. Tuo kuva maksoi varmastikin miljoonia.
Matti tulikin takaisin jo päivällisaikana. Hän oli käynyt ansoja kokemassa ja toi mukanaan kelkalla eväitä viikon ajaksi. Padankin hän toi, niin että voisimme laittaa linnunpaistia. Hän näytti hyvin salaperäiseltä ja rupesi hetken perästä taas puhumaan rikkauksistaan. Hän oli tullut pitkin järven rantaa ja käynyt uudestaan tutkimassa uhrilehtoa ja siellä olevaa alttaria. Hetken perästä hän otti esille useita rintasolkia ja muita koristeita, jotka epäilemättä olivat kultaa. Ne olivat kuitenkin kömpelösti tehtyjä, kun rannerengas sitävastoin oli taiteellista tekoa. Niitten yhteinen paino lähenteli ehkä puolta kiloa.
Kun Matti nyt rupesi puhumaan siitä, että hän uusilla rikkauksillaan yksin maksaa koko tämän saaren hinnan, mutta antaa minulle lahjaksi toisen puolen, katsoin minäkin parhaaksi puhua omista rikkauksistani. Näytin hänelle kultakappaleeni, kuitenkin tällä kertaa antamatta sitä kädestäni, ja kerroin tehneeni sen pajassa. Kerroin, että koko tämän saaren vuori sisältää kultaa ja että me kaksi olemme nyt ehkä Suomen rikkaimmat miehet. Mutta Matti ei uskonut kultavuoreen eikä yleensä muuhun kultaan kuin kultakoristeihin ja löi kaiken puheeni leikiksi, vieläpä nauroi minulle sanoen minua kerjäläiseksi häneen verrattuna. Minua rupesi Matin menettely suututtamaan enkä viitsinyt enää puhua koko asiasta hänen kanssaan. Sovimme, että kukin olisi sen kullan omistaja, minkä löytää, mutta molemmat lupasimme upiuhkeasti toisillemme "äärettömän paljon rahaa". Tiesin kyllä miten epäedullinen suostumuksemme oli Matille, mutta en aikonut sitä mitenkään niin käyttää, enkä tulekaan ikinä käyttämään. Mutta kun näin miten iloiseksi Matti tuli siitä — hän ajatteli varmaankin hevosenostoaan —, en pannut vastaankaan.
Tämän sopimuksemme nojalla omistan siis tällä hetkellä yhden kultavuoren, yhden kultahiekkakuopan ja yhden kultaisen epäjumalankuvan.