Seuraavina päivinä heiluteltiin kirveitä aamusta iltaan. Päätimme näet panna koko laakson samaan kuntoon, missä se oli ollut siihen aikaan kun puita hoidettiin. Ja linnan ympäristö oli jo tänä keväänä saatava alkuperäiseen kuntoonsa.
Kun huhtikuun keskivaiheilla palasimme kotiin, oli maa järven rannoilla jo suureksi osaksi paljas, niin että meillä oli kova työ vetäessämme kelkkaa. Suksia ei sopinut käyttää muuta kuin varhain aamulla ja myöhään illalla. Päivällisen söimme alttarikivellä. Ehkä oli tässä samassa paikassa syöty monta pakanallista uhriateriaa. — — — Kuvittelin, miten pakanalliset uhripapit sillä samalla kivellä teurastivat uhrieläimen, uhkean peuran: toimiva uhripappi työntää piikivisen veitsen peuran rintaan. Kauhistunut eläin nousee pystyyn, sen veri purskuu uhrikiven päälle. Etusorkillaan se yrittää lyödä kiinnipitäviä pappeja. Mutta väkevät kädet pitävät sitä hievahtamatta määrätyssä asennossa. Eläin rupeaa vapisemaan. Verenvuoto vähenee ja äkkiä kellahtaa uhri kumoon uhrikiven viereen. Teurastaminen toimitetaan nopeasti, ja kohta kiehuu uhrieläimen liha mahdottoman suuressa kuparikattilassa, joka vartavasten on tuotu tänne linnaan rakennetusta papin asumuksesta. Suuressa piirissä seisovat peskeihin puetut lappalaiset ympyrässä olevien istutettujen puiden edessä, pelonsekaisella uteliaisuudella odottaen, että papit oman uhrinsa toimitettuansa ryhtyisivät heidänkin uhrieläimiänsä teurastamaan. Heidän liehuvat tulensa levittävät punaisen valonsa yli uhripaikan ja valaisevat uhripappien veristä työtä. Korkealta taivaalta heittää täysikuu aavemaisen valonsa yli koko ihmeellisen näytelmän.
Ajatukseni palaavat taas todellisuuteen. Nyt istuu pakanain uhrikivellä kaksi nuorukaista, raskaasti kuormattu kelkka vieressään. Tulella kiehuu tällä kertaa heidän pieni, nokinen patansa, keskipäivän aurinko loistaa täydeltä terältä taivaalla, ja nuorukaiset odottavat nälkäisinä keitoksensa kypsymistä. Jumalan aurinko ja taivaan sade ovat vuosien vieriessä poistaneet kivestä jokaisen uhriveren pilkun, ja nuorukaiset tulevat kohta käyttämään kiveä pöytänään.
Myöhemmin iltapäivällä jatkoimme matkaamme ja tulimme vasta myöhään illalla kotiin, missä kaikki oli samassa kunnossa kuin ennen. Olin ollut kotoa poissa tasan kaksi viikkoa, ja tuntui suloiselta asua taas nokisen orren alla.
Samana iltana päätimme ruveta, niin pian kuin järvestä lähtisi jää, kulkemaan pyhinä Lämpimän veden laaksoon. Lappalaisen kivinen pirtti olisi kesähuvilamme. Sen päätöksen pidimme myös. Läksimme tavallisesti lauantaina heti päivällisen jälkeen ja palasimme sunnuntaina, usein vasta myöhään illalla. Uistimella saimme näillä matkoilla kaloja enemmänkin kuin tarpeeksi. Kun suolavarastomme yhä väheni, emme tahtoneet monta kalaa samana päivänä saadakaan, sillä vaikka teimme kellarin tuvan alle, eivät kalat kesän aikaan siinä monta päivää säilyneet pilaantumatta. Lauantai-iltapäivät olimme melkein joka kerta pajassa, sillä uusia työkaluja tarvittiin. Miilu poltettiin jo kesän alussa, jolloin olimme enemmän kuin viikon vierailemassa. Sysiä tuli paljon ja hyviä, vaikka taitava haudanpolttaja arvatenkin olisi saanut vielä enemmän. Meistä sysienpoltto oli hauskinta työtä, mitä meillä tähän asti oli ollut Patsassaarella. Sen nimen olimme löytöretkeilijäin oikeudella saarellemme antaneet.
Niin pian kuin peuranliha oli savustettu, rupesimme valmistamaan venettämme. Kun meillä nyt oli sekä rautanauloja että tarvittavia työkaluja, tuli veneestä sekä keveä että omasta mielestämme oikein sieväkin. Lomapohjainen siitä vain tuli, pitkä ja kapea, mutta nopeakulkuinen ja keveäsoutuinen, ja se oli meidän mielestämme tärkeintä. Olimme jo hyvissä ajoin talvella hakanneet tervaksia. Kun ne oli hakattava kuorimattomista puista ja hauta tehtävä, ennenkuin tervakset olivat täysin kuivia, tuli tervastamme jotenkin vetelää, melkeinpä vetistä. Mutta paremminhan se meni puuhun. Talaan rakensimme myös, vaikka siitä ei tosin tullut mikään rakennustaidon mestariteos; se kun tehtiin täysin valmiiksi yhtenä päivänä ja oli enemmän pitkän laatikon kuin talaan näköinen. Mutta se suojasi venettämme, joka sillä tavalla pysyi keveämpänä kuin kaislikossa maaten.
Jäät lähtivät ennen kuin olimme odottaneet, ei kuitenkaan kaikilta seliltä samaan aikaan. Pohjoisessa osassa järveä näkyi siellä täällä silkkaa vettä jo huhtikuun alussa. Kotirannasta ei ollut jää kaikkialta lähtenyt, kun tulimme kotiin huhtikuun 15 päivänä. Mutta jään mentyä rupesi vesi nopeasti lämpiämään, ja kun Vapunpäivänä kävimme ensi kertaa uimassa, oli vesi jo yhtä lämmintä kuin juhannuksen aikana, ja lähinnä rantaa kasvavat koivut rupesivat tekemään hiirenkorvia. Päivien laskussa emme erehtyneet. Meillä oli ollut vuoden allakka mukanamme syksyllä kun tulimme, ja tämän vuoden olimme itse itsellemme tehneet. Pääsiäisen myöskin onnistuimme saamaan oikealle päivällensä.
Paappa, joka tiesi monesta asiasta enemmän kuin koulunopettaja, oli selittänyt meille, että kun kevätpäiväntasauksen jälkeen tulee ensimmäinen täysikuu, niin seuraava sunnuntai on pääsiäinen. Emme silloin oikein luottaneet ukon sanoihin, sillä luulimme, että piispat ja rovastit määräsivät sen ajan. Panimme nyt kuitenkin pääsiäisemme paapan opetuksen mukaan, kun meillä ei kumminkaan ollut luotettavampaa tietoa, ja oikeaan osuttiin. Allakkamme ei missään pettänyt. Juhannuskokkokin oli poltettu juhannusyönä, kuten myöhemmin tarkastaessamme allakkaamme totesimme. Mitatkin ja painot meillä oli tarkemmat kuin itse olimme uskaltaneet toivoa. Olimme ne tehneet viidenpennin lanteista. Ellei meillä olisi sattunut sitä olemaan, emme olisi mitenkään voineet tehdä niin tarkkoja mittoja, ettei metrimittammekaan pettänyt täyttä millimetriä. Kymmenen kilon puntarin olimme tehneet, ja se oli niin tarkka, että lautamies kerran sanoi huonompiakin kruunattavan. Viidenpennin ominaisuudet olimme kuitenkin oppineet koulussa. Paappa ei oikein pitänyt nykyajan painoista ja mitoista, kun tynnyritkin olivat kutistuneet kokoon, etteivät vetäneet enempää kuin kaksikymmentä kappaa. Mutta allakasta tiesi hän lukea paljon enemmän kuin opettaja, ja se meitä oli kerran suuresti huvittanut, kun ukko oli otellut opettajan kanssa Laurinpäivästä ja Jaakonpäivästä ja Urpaanuksenpäivästä ja sen seitsemästä päivästä, joista opettaja ei näkynyt tietävän paljon mitään.
Heti kun routa lähti maasta, ryhdyimme tiilentekoon. Se oli meille ihan uutta työtä, emmekä ensin mitenkään saaneet tiiliä irti kehästä. Vähitellen opimme senkin taidon. Koska tiilisavemme oli hyvin sitkeää lajia, tiilemme rupesivat tuntumaan lujilta, vaikka niitä käytettiin vain tuulessa kuivatettuina. Emme uskoneet osaavamme polttaa niitä, sillä emme koskaan olleet nähneet, miten tiilipolttouuni on tehty. Meillä päin käyttää köyhempi kansa yksinomaan tuulessa kuivattuja tiiliä.
Muuraus kävi hyvin, ja kun Matti, joka toimi mestarina, ymmärsi jättää savupiipun päähän reiän, niin "tornista" pian nousi paksut savupilvet. Uudesta takasta olimme hyvin mielissämme. Vanhalla uunillamme oli kesällä se vika, että heti kun savu lakkasi virtaamasta räppänästä, tupa täynnä hyttysiä ja ellei räppänäluukkua oitis suljettu, tupa tuli pimeäksi. Uuden takan savutorvea sitä vastoin voitiin käyttää ikkunana niin kauan kuin hiiloksesta lähti lämpöä. Savupiipun päässä istui kyllä koko pitkä rivi verenimijöitä kurkistamassa tupaan, mutta koska ne eivät uskaltaneet syöksyä kuuman ilman läpi täytyi niitten tyytyä murisemaan uudelle keksinnöllemme, jota ne ehkä pitivät yksinomaan vehkeilemisenä ammattiansa vastaan. Muita vihollisia kuin hyttyset meillä ei enää ollutkaan saarellamme. Ne eivät kuitenkaan olleet sitä kaikkein pahinta laatua, jota Oulussa kuuluu olevan. Linnansuutari kertoi hyttysistä joita sanotaan siellä päin mäkäräisiksi, että kun illalla koppien ikkunat avattiin, niin tarkasti täytyi pitää silmällä silakka-annostaan. Sillä jos mäkäräinen sattui lentämään ikkunasta, niin se koppasi heti silakan poikkipäin suuhunsa ja lensi tiehensä.