Kysyin Matilta, aikoiko hän tehdä pumppua ja pumputa nevanalaisen järven tyhjäksi, vai aikoiko hän putkensa avulla laittaa suihkukaivon nevallekin. Minusta tuntui hänen uskonsa nevanalaiseen järveen kovin mahdottomalta, vaikka olin kylässä monta kertaa kuullut puhuttavan nevanalaisesta järvestä. Mutta Matti ei tällä kertaa ehtinyt suuttuakaan kysymyksistäni, pyysi vain saada lainata uistinsiimaani. Olin monta kertaa ennenkin käyttänyt siimaa samaan tarkoitukseen järvellä — pohjoisessa päässä se kallion kohdalla ei ylettynyt pohjaan, vaikka oli 36:n metrin pituinen — ja Matti saikin sen nyt haltuunsa. Näin sekä siiman että luodin viimeisen kerran. Jo ensimmäisellä mittauspaikalla, noin pari sataa metriä nevan rannalta, oli siima luiskahtanut Matin kädestä ja mennyt menojaan. Matti oli oikeassa: nevan alla oli syvä järvi.
Siiman menettämisestä oli Matti enemmän pahoillaan kuin minä. Meillä ei ollut muuta nuoraa kuin uistinsiima ja olin sentähden jo ennen pari kertaa ehdottanut, että ottaisimme jääjahdista pois mastoharukset ja tekisimme uuden vitsaköysistä. Mutta Matti oli vastustanut. Nyt täytyi Matin kuitenkin tähän myöntyä. Harusköysistä saatiin paljon hamppua ja punottiin neljä 20:n metrin pituista siimaa. Niistä tuli tosin vähän paksumpia kuin vanha siima, mutta lujia, ja olimme niihin kaikin puolin tyytyväiset. Teimme uuden luodin ja mittasimme kolmessa eri paikassa nevanalaisen veden syvyyden. Saimme 42:n, 27:n ja 30:n metrin syvyydet. Pohja oli siis epätasaista.
Matti oli tehnyt nahkapalasesta pumppulaitoksen. Vesi oli valkoista, mutta ummehtunutta. Tuuman pituinen kuori tuli veden kanssa ylös. Se oli omituisen näköinen, aivan kalpea ja melkein läpikuultava. Myöhemmin saimme kerran nevan rannalla olevasta järvestä uistinta heittämällä ison hauen. Matti, joka sen sai, väitti, että kun hän oli vetänyt sitä jo kolme syltä maalle, niin ei vielä korviakaan näkynyt. Punnitsin kalan kotona ja huomasin, ettei se ollut suurempi kuin totuutta rakastavan kalastajan sopii saada.
Kotijärvessä ei ollut haukia. Useimmiten saimme taimenia, sekä uistimella että ongella. Myöskin ahvenia saimme, sekä paljon että suuriakin. Kotijärvi oli kalaisa. Nevajärvessä oli ainakin haukia ja kouria. Siinä ei ollut yhtään saarta, mutta kotijärvessä sitävastoin useita ja vehmaita. Todellinen saaristo erotti toisistaan kaksi isoa selkää. Kapeat salmet erottivat toisistaan kolmattakymmentä isompaa ja pienempää saarta.
Tässä saaristossa, jolle olimme antaneet nimen Arkipelaagi, oleskelimme mielellämme kauniina iltoina. Se ei ollut ainoastaan kaunein, vaan myöskin kalaisin paikka koko järvessä, ja siellä kasvoi runsaasti marjoja. Salmien rannoilla kasvoi lumpeita. Paitsi tavallista valkoista ja keltaista lummetta, siellä oli myöskin eräs laji, jonka kukat olivat heleänpunaiset ja runsaasti neljä kertaa suuremmat kuin valkoisten ja keltaisten. Mittasin muutamia suurimmista kukista. Ne olivat 18 ja 19 senttimetriä läpimitaltaan. Vaikka saarella oli paljon kauniita kukkia, joitten joukossa monta semmoistakin, joita emme koskaan ennen olleet nähneet, niin nämä punaiset lumpeet olivat kuitenkin mielestämme kaikista kauneimmat. Että ne olivat myöskin saaren kasveista hyödyllisimmät, sitä emme tienneet ennen kuin syyskesällä.
Jauhovarastomme pieneni kaiken aikaa ja puuro tuli kovin kitkeräksi, jos jauhoihin pantiin enemmän kuin puolet petäjäistä. Rupesimme etsimään jotain muuta ainetta, jota voisi käyttää hätäjauhoksi. Matti ehdotti silloin, että koettaisimme valmistaa jauhoja näitten lumpeitten juurakoista, jotka olivat paksuja ja mehukkaita. Tiesimme kyllä, että lumpeen juurakko sisältää myrkkyä. Mutta koska nämä suuret juuret olivat erittäin hyvänhajuisia — ne haiskahtivat vahvasti mantelille — päätimme kuitenkin koettaa ja ensi kerralla syödä vain hyvin vähän. Niin tehtiinkin, ja kun emme voineet puurosta pahoin, lisäsimme annosta ja viikon perästä söimme jo joka päivä uutta ryynipuuroamme. Jauhot tai oikeammin ryynit teimme aivan samalla tavalla kuin perunaryynejä valmistetaan. Niitten maku oli ihan samanlainen kuin perunaryynien, ainoa ero oli ulkonäössä. Ne ovat näet vaaleanpunaisia. Ihmettelimme, että ryyneihin tuli punainen väri, vaikka itse juuret olivat valkoisia ja vivahtivat enemmän keltaiseen kuin punaiseen. Toimme kontillisen näitä ryynejä tuliaisiksi paapalle. Hän pitää niistä erinomaisesti ja väittää, että niistä keitetty puuro painuu kuin lämpöinen pumpuli sydänalustaan. Hän tahtoo valmistaa tätä puuroa itse, sillä kuten hän sanoo:
— Kyllä kaikki osaavat puuron keittää, vaan eivät osaa tamputtaa.
Sen jälkeen kun rupesimme keittämään lummeryynipuuroa, vähensimme lihan- ja kalansyöntiä, johon jo rupesimmekin väsymään. Monta päivää söimme yksinomaan puuroa. Kesän tultua ruokamme ei ollut enää kovin yksitoikkoista. Ennenkuin olimme keksineet lummepuuron, keitimme puuroa niittysuolaheinistä sekä erään toisenkin kasvin varsista, jotka olivat happamia. Luulen, että se oli raparperi, mutta kun meilläpäin ei viljellä sitä kasvia, en voi varmuudella sanoa. Kaikesta happamesta puurosta oli mielestämme kuitenkin karpalopuuro parasta. Myöskin naurisvelli oli minusta hyvää ruokaa. Valokkia kasvoi nevalla runsaasti. Kun purjehdimme pois saarestamme, jäi tupaan ainakin kymmenen kiloa valokkihilloa. Emme tahtoneet kaataa sitä pois, sillä arvelimme, että jos tapahtuisi jokin onnettomuus matkalla ja meidän olisi pakko palata takaisin, olisi hillo hyvä olemassa.
Lummejuurakot olivat meidän oloissamme erittäin kallisarvoinen löytö. Ja kun näitä juurakoita on paljon, tulevat ne tämän saaren asukkaille aina olemaan tärkeä ravintoaine. Arkipelaagissa on kuitenkin toinen aarre, jonka raha-arvo luultavasti on monin verroin suurempi kuin juurakkojen. Eräänä sunnuntai-iltana, kun palasimme kotiin lappalaisen linnasta Arkipelaagissa sousimme uistinta, tarttui uistin pohjaan. Uistinkoukkuun oli tarttunut simpukka, ja nostettuansa uistimen Matti heitti simpukan pääni yli takaisin järveen. Leikillä nostin käteni ja satuin siten saamaan simpukan kiinni. Olen joskus ennen avannut simpukoita koskaan löytämättä niistä mitään. Olen myöskin katsellut, kun kulkevat karjalaiset kauppiaat ovat avanneet sadoittain näitä eläimiä, mutta en ole sattunut huomaamaan, että hekään olisivat helmiä löytäneet. Luulin sentähden heidän toimensa hukkatyöksi. Avasin kuitenkin pilanpäiten simpukan, sillä kertaa tekoni ei ollut hukkatyötä. Simpukassa oli helmi. Oliko sitä pidettävä suurena vai pienenä, en tiennyt. Se oli peukalonpään kokoinen ja mielestäni oikein kaunis esine. Matti luuli sitä suureksi. Hän oli näet nähnyt useita eräällä karjalaisella kulkukauppiaalla. Suurin niistä ei ollut suurempi kuin pyssymme luoti, ja karjalainen oli kertonut maksaneensa siitä kymmenen ruplaa eräälle toiselle karjalaiselle, joka sen oli löytänyt.
Ihaillessani helmeni loistoa huomasin, että sen värivälke oli melkein samanlainen kuin lappalaisen epäjumalan silmissä. Ainoa ero oli, että epäjumalan silmät olivat suuremmat. Huomautin Matille asiasta. Mutta tuskin rupesin puhumaan epäjumalasta, kun Matti jo alkoi ilkkua minulle kysyen, palvelinko vieläkin sitä efeesiläisten Dianaa. Minun pisti vihaksi, ja se oli viimeinen kerta, jolloin saarellamme puhuin apinasta. Seuraavana lauantaina apina istui jo kannollaan ja tuijotti minkä taisi, kahden heinätukon tukemana. En tiedä kuinka tyytyväinen se oli pakkovaihtoon, ei se ainakaan mitään siihen sanonut. Kauniimmaksi se ei muutosta tullut.