— Eikö meidän löytömme saisi löytäjilleen mitään hyötyä tuottaa? Eihän tuokaan mies, josta raamatussa kerrotaan, joka tuon aarteen pellosta löysi, puhunut löydöstään mitään, ennen kuin oli pellon ostanut. Ja laillisesti hänkin menetteli, koska ei hänestä moittivasti puhuta. Sitäpaitsi aion puhua asiat juuri niin kuin ne ovat. Minulla on enemmän rahaa kuin luulet ja vielä suuremmat summat saarelle kätkettynä. Enkä aio niitä ilmaiseksi vieraille antaa.
— Taas sinä rupeat kultaisesta epäjumalastasi lörpöttelemään. Mutta nyt onkin kova tosi edessä. Tässä ei auta efeesiläisten epäjumalat, elleivät voi tuulta luoda.
Matti oli oikeassa. Tuuli oli arveluttavalla tavalla heikentynyt. Aluksemme kulki kuitenkin kello viiteen asti, joskin hitaasti. Mutta kello viisi pohjatuuli päätti päivätyönsä ja meni kotiin nukkumaan. Pohjoisella lempeä vaimo, suvella äkäinen akka. Äkäisen akkansa tähden etelä ei uskaltanut lähteä yöksikään kotiin, vaan vihoissaan puhaltaa pahemmin yöllä kuin päivällä. Ryhdyimme matkustajan tavallisiin iltatoimiin.
Tällä kertaa ei tarvinnut puita säästää, sillä olimme ottaneet hyvän varaston mukaamme. Kun Matti rupesi panemaan purjetta kokoon, ryhdyin minä sen kerran puuron keittäjäksi. Tämä ei ollut oikein Matin mieleen. Hän katsoi minuun moittivasti. Ja ehkä syystä, sillä kun olin unohtanut härkkimen pirttiin ja muutamista koivunrisuista, jotka olivat jääneet haloista poistamatta, tein vispiläntapaisen, niin puurosta tuli vain huononpuoleista velliä. Kun nostin padan tulelta, oli Matti saanut ilta-askareet tehdyksi. Hän katseli pataa, avasi suunsa ja sanoi: "Äkkiä se velli keitettiin, mutta kakkaroita on kuin kissanpäitä." Matin puheessa oli perää, minkä tähden minun ei sopinut vastata mitään. Otin siis lusikkani esille ja rupesin syömään. Jotain kuitenkin sanoakseni Matille virkoin:
— Parempi lusikka taskussa kuin sulka lakissa. Matti oli näet aamulla lähtiessään ylpeästi pistänyt sulan lakkiinsa, mutta lusikkansa unohtanut pirttiin.
Seuraavana päivänä oli tuuli heikompi, mutta myötäinen kuten edellisenäkin päivänä. Silloinkin jahti seisahtui kello viisi eikä kulkenut, vaikka lykkäämällä koetimme taivuttaa sitä kulkemaan. Lumi oli kyllä tasaista ja liukasta, mutta tuulta oli liian niukasti. Matti oli päivän kuluksi tehnyt härkkimen ja lusikan. Nyt tuli puurosta moitteetonta. Olin päivällä ennen lähtöpäivää ampunut kaakkurin, jonka heitin jahtiin matkaevääksi. Ajattelin, ettei niin kaunis lintu voinut olla hullumpaa syötäväksikään. Puhdistin sen, kun ilta kävi pitkäksi, kehotin Mattia laittamaan linnunpaistia toiseksi illalliseksi. Hän ei kuitenkaan siihen tehtävään suostunut, mutta kehotti minua ryhtymään itse asiaan. Keitin lintua puolitoista tuntia saamatta siitä kuitenkaan kypsää. Kaadoin veden pois ja laitoin lintuni uuteen veteen kiehumaan. Kun lintu ei nytkään pehmennyt, ilmoitti Matti antavansa minulle huonon arvosanan keittotaidossa, koska en osannut edes niin yksinkertaista asiaa kuin kaakkurin paistoa. Minä kun aina olen ollut opinhaluinen, pyysin kauniisti Mattia neuvomaan itseäni. Hän opetti silloin jalomielisesti minulle yhden keittotaidon suurimmista salaisuuksista, jonka hän oli eräältä vanhalta eränkävijältä oppinut. Kaakkuri on, jos siitä mielii oivallista tehdä, keitettävä kolmessa vedessä. Ensimmäiseen ja toiseen ei saa panna mitään muuta höystettä kuin suolaa. Mutta kolmanteen veteen on höysteeksi pantava puolipitoinen kovasin. Keitetään molempia yhdessä, kunnes tavallinen perunapuikko hyvin painuu kovasimen lävitse. Silloin on lintukin parhaillansa paistettavaksi.
Eihän oppi ojahan kaada; mutta kun meiltä puuttui tärkeä höyste, puolipitoinen kovasin, oli minun pakko säästää Matin keitto-vihje vastaiseksi. Tarjosin kyllä hänelle viisikymmentä penniä hänen hyvästä neuvostaan, mutta Matti sanoi, että kun hän nyt on rikas, ei hän välitä pienemmistä rahoista kuin puolesta markasta. Minun täytyi siis maksaa velkani kertomalla hänelle eräästä seikkailusta. Se oli sattunut vanhalle ukolle, joka joutui vankilaan silloin kun linnansuutari oli siellä sakkoja sovittamassa.
Suutari sanoi käyttäytyneensä siivosti, kuten Jooseppi vankilassa, jonka tähden hänet oli ylennetty "kong-suppariksi". Tämän ammatin hän sanoi vastaavan vääpelin virkaa sotaväessä. Kongsupparin tehtävä on lakaista käytäviä, pestä astioita, kylvettää tulokkaita ja muuta semmoista, johon ei joka moukka pysty.
— Samana päivänä kun suutari ylennettiin, saapui vankilaan hyvin vanha ukko sovittamaan viisitoista päivää "vesikoppia". Se oli sitä aikaa jolloin vielä tuomittiin vesi-leipä-rangaistukseen. Ei ukko ollut mikään vakinainen ammattirikollinen, olihan vain pahasta tottumuksesta pitänyt mälliä oikeassa poskipielessä, vaikka lakimääräys kuuluu olevan, että sitä on pidettävä vasemmassa. Ja kun tuommoisissa raskaammissa rikosasioissa nimismies on velvollinen kruunun puolesta vaatimaan edesvastuuta, niin ukolle tuomittiin viisitoista vuorokautta. — Noh, kun ukko tuli velkaansa kruunulle suorittamaan, niin suutari pisti hänet kylpyammeeseen, kuten säännöt määräävät. Samassa soitettiin päivälliselle, ja suutari meni syömään. Vangit sattuivat sinä päivänä pitämään tavallista enemmän lystiä, ettei suutari muistanutkaan ukkoa ennen kuin illalla. Kun hän tuli kylpyhuoneeseen, ukko istui ammeessa, ja katkerat kyyneleet valuivat hänen poskipäilleen. Suutari kysyi, mikä ukkoa itketytti.
— Onpa minulla syytä itkeä, kun rupeaa nyt jo olemaan vilu tässä ammeessa ja minulla on viidentoista vuorokauden 'kaplatsooni'. Mitenkähän minun lopulta käykään? tämä vastasi. — Suutari oli silloin lohduttanut ukkoa, että vesi lämmitetään uudestaan joka aamu. Vieläpä oli luvannut aina illan tullen varastaa ukon ammeesta pois ja kätkeä yöksi johonkin tyhjään selliin. Tämä on luvallista, kun sen vain osasi tehdä niin salaisesti, etteivät vartijat huomanneet. Vesikoppilainen oli ollut hyvin kiitollinen ja luvannut suutarille lämpimät tulijaispidot, jos hän kotimatkalla pistäytyisi ukon luona. Niin sitten tapahtuikin.