Suutarin oli ollut käydä hullusti, kun vartija oli saanut tiedon hänen hajamielisyydestään. Mutta hänen selityksensä, että ukko oli niin paksussa liassa, ettei hänestä saatu ihmistä muuten kuin panemalla iltapäiväksi likoon, sai kuitenkin armollisen hyväksymisen, ja suutari pysytettiin kongsupparina.
Tämän kaltaisilla ilveilyjutuilla saimme matkamme toisen illan kulumaan. Toivoimme kuitenkin hartaasti ehtivämme seuraavaksi illaksi kylään.
Seuraava aamu oli rasvatyyni. Päivä oli kirkas, ja metsänranta näkyi edessämme selvänä. Matti väitti voivansa erottaa Paapanmäen suoraan etelässä, ja usvapatsas takanamme näkyi hyvin. Rannalle meillä oli ehkä kolmisenkymmentä kilometriä. Päivä pysyi tyvenenä, ja pakkanen kiihtyi. Emme olleetkaan nyt oikein tottuneet pakkaseen, koska saarella ilma talvellakin aina oli paljon leudompi kuin muualla. Makasimme sentähden melkein koko päivän vällyjen alla ja kulutimme aikaa napupelillä. Väitetään, että päivä on aamusta pisin. Mutta minun mielestäni oli se nyt illasta pisin. Koetin saada Mattia jatkamaan kaakkurinkeittämistä lupaamalla hänelle höysteeksi kappaleen kultakivimöhkäleestäni. Mutta en saanut häntä toimeen taivutetuksi, sillä hän väitti, ettei siihen tarkoitukseen kelvannut mikään muu kuin puolipitoinen kovasin.
Seuraavana aamuna heräsin Matin kysymykseen:
— Mitä nyt nyitään, kun parta loppui?
Ei vähintäkään tuulen henkäystä. Olimme illalla jättäneet purjeen kiertämättä kokoon ja ajatelleet heräävämme sen lepattamiseen, jos yöllä rupeaisi tuulemaan. Minulla ei ollut parempaa vastausta Matin kysymykseen, kuin "hampaat naulaan, kun leipä loppui." Matti käsitti sanani siten, että kääri purjeen kokoon ja sitoi lujasti mastoon kiinni.
— Olkoon nyt siinä, kunnes rupeaa tuulemaan semmoinen vihuri, että se itsestään avautuu.
— Älä toki sentään! Kyllä härkä häntänsä tarvitsee, ellei ennen niin kesällä.
— Mutta me emme enää tarvitse tätä lepattamislaitosta. Tällä turkasen nevallahan seisoo aurinkokin niinkuin Josuan sodassa. En saa aikaani mitenkään enää kulumaan. Kelloni ei ole vielä kymmentäkään.
— Kellot käy kuin kerjäläiset: toinen edellä toinen jäljessä. Minun kelloni on jo viisi minuuttia yli. Mutta onhan se ensimmäinen yö hirsipuussakin pisin.