Ketään talonväestä ei sattunut olemaan paikalla tullessamme, joten vältimme kaikki uteliaat kysymykset.
Vietyämme kaikki tavarat, yksin purjeenkin aittaan, läksimme tupaan, ja paappa rupesi hommaamaan tuliaiskahvia.
Tavaroita aittaan korjatessa emme ehtineet juuri mitään puhua, ja nyt tuntui istuminen paapan tuvassa meistä niin oudolta, ettemme tulleet mitään sanoneeksi. Istuimme vain ääneti kuin säkki loukossa. Tämä ei ollut arvatenkaan paapalle mieleen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt tahtovan mitään suoraan kysyä, pelkäsi ehkä näyttävänsä vanhuuttaan uteliaalta.
Kun oli kahvi pantu pannuun ja kiehahtanut, veti ukko pannun hiilokselle syrjään ja istuutui Matin viereen penkille.
— Miksette puhu mitään, pojat, oletteko voin myyneet ja rahan hukanneet?
Me vain ujoillen vastasimme, ettei ollut ostajaa, niin söimme itse.
Äänettömyys jatkui.
Ukko sai kupit kaapista pöydälle, kaatoi kahvia, toi sokeria, kermaa ja ihan tuoretta jouluksi leivottua nisuleipää ja käski juomaan. Hyvältä lemahti nenäämme outo haju. Tyhjennettyämme kupit kääntyi ukko suoraan Matin puoleen, joka poissaoloaikanamme oli ruvennut näyttämään miehekkäämmältä kuin minä, ja kysyi:
— Pääseekö päivässä Kalajoelle, kun on välillä yötä?
— Ei toki. Mutta olematta pääsee. Aamupuolella tulimme perille.