Edellisenä talvena oli talossa asunut eräs nuori herra, joka oli tutkinut revontulia, sähköä ilmassa ja ehkä vielä muutakin, jota emme niin tarkoin ymmärtäneet. Hän oli huvikseen tehnyt jääjahdin, jolla hän syystalvella, ennen lumia kävi purjehtimassa järvellä. Mekin olimme usein saaneet olla mukana purjehtimassa ja osasimme nyt käyttää tätä paikkakunnallamme ennen tuntematonta ajopeliä. Keväällä poistuessaan lahjoitti tuo hyväntahtoinen herra Matille ja minulle koko kapineen purjeineen, toivottaen meille monta hauskaa purjehdusta.
Olimme heti lahjan saatuamme yhtä mieltä Matin kanssa, että jos millä tavalla päästään kulkemaan nevan usvapatsaalle, niin purjehtimalla. Miksi ei jahti kulkisi yhtä hyvin sukset jalaksina kuin luistimet? Vieras herra oli sanonut, että jääjahti hyvällä tuulella kulkisi kuusikin peninkulmaa tunnissa. Kyllä se suksijahdiksi muutettuna kulkisi ainakin kolme. Sekin vauhti olisi meille täysin riittävä. Jos hyvällä sivutuulella lähdemme aamusella, niin illalla olemme joko nevan toisella laidalla tai kotona takaisin.
Sanoimme siis paapalle, ettemme viitsi ruveta konttaamaan nevan yli, kun matkalla voisi tulla hiki. Hevosella ajaen taas voi tulla vilu ennen kuin perillä ollaan. Ja jos olisi paksulti lunta, niin eihän matka sujuisi hevosella nopeammin kuin konttaamallakaan. Olimme sen tähden Matin kanssa tuumineet lähteä lentämällä. Ukko kun oli aina leikkisä, niin mekin usein vedimme samaa nuottia. Tällä kertaa kuitenkin hakkasimme kirveen kiveen.
— Vai lentämällä! No eiväthän suuret sanat suuta halkaise. Ymmärrän minä jo yskän. Viisainta liekin, pojat, että ajoissa pistätte pillit pussiin. Olen aina koettanut opettaa teille, että asiaanhan miestä tarvitaan, hakkaa puita pöllömpikin. Mutta ei teistä taida olla puunhakkaajiksikaan. Vähän on mieltä ja sekin niin vetelää. Oikeassa oli isävainajani sanoessaan: kaikki miehet mämmin päällä, urohot oluen luona, mutta ei miestä silloin, kun miestä tarvitahan. Hyvästi nyt, pojat. Oveni on lukossa illalla, kun työstä palaatte.
— Älkää, älkää, paappakulta, hätäilimme molemmat, — kyllä me jo parannuksen teemme ja totuuden tunnustamme, kun ette vain meihin suutu.
Mutta ukko oli jo tiellä korvat lukittuina. Ja kun illalla tulimme Paapanmäelle, niin totta tosiaan: tuvan ovi oli lukossa, ensi kertaa meille. Kolkutimme ja rukoilimme nöyrästi anteeksi montakin kertaa, mutta ukko oli kai pannut jo maata, koska oli vetänyt sängyn uutimet kiinni.
Sinä yönä emme paljon nukkuneet. Sillä jos olimme joskus ennenkin vanhaa ystäväämme leikillä suututtaneet, niin oli hän aina illaksi leppynyt. Varhain aamulla olimme taas kolkuttamassa, mutta ei mitään kuulunut eikä näkynyt. Alla päin lähdimme kuokkamaalle.
Sinne tullessamme näimme miehen, joka hyvää vauhtia heilutteli kuokkaa. Luulimme isännäksi, joka välistä käväisi työtämme tarkastamassa. Mutta suuriksi kävivät silmämme, kun tulimme lähelle ja huomasimme varhaisen kuokkijan paapaksi. Vartalo näytti reippaan rengin vartalolta, ja kuokkaa ohjasi hän kuin mies ainakin. Moni kuusikymmenvuotias ei tee semmoista jälkeä kuin yhdeksänkymmenvuotias tässä.
Astuimme lähelle ja jäimme palkattoman kasakkamme työtä katselemaan. Kun ukko oli hetken vielä kuokkinut, hän iski kuokkansa lujasti maan kamaraan, kääntyi meihin päin ja sanoi:
— Hyvää huomenta, pojat!