"Pienestä pitäen tottuneena ampuma-aseita käyttämään oli Alfred kehittynyt erinomaisen taitavaksi ampujaksi. Varsinkin oli ihailtava hänen taitonsa lennosta pudottaa lintuja. Yhteen aikaan hän harrasti myöskin pilkkaan ampumista ja saavutti siinä sellaisen taidon, että eräässä silloisen n.s. sportti-klubin koko maata käsittävässä ampumakilpailussa sai palkinnon.
"Papiksi tultuaan saattoi veljeni tietenkin omistaa vapaille ulkoilmaharrastuksille vain vähän aikaa. Tavallinen viranhoito vaati, varsinkin sen jälkeen kuin hän oli tullut vankilansaarnaajaksi, paljon aikaa, ja innostuneena ja taitavana opettajana hän lisäksi suoritti paljon opetustyötä. Mutta kun hanget alkoivat sulaa, silloin täytyi saada aikaa panna venheet ja pyyntivehkeet kuntoon, jotta jo toukokuussa voisi pistäytyä jollekin iltapäiväretkelle merelle ja kesäkuussa ihailla auringon laskua ja nousua Vaasan saaristossa."
Tällaiseksi tunnettiin hänet omassa kotoisessa vaikutuspiirissään — kirjailijana vasta hän tuli tunnetuksi suuremmalle yleisölle, jopa niin tunnetuksi, että hänet aina mainitaan silloin, kun puhutaan alkuperäisistä ja etevistä kotimaisista nuorisokirjailijoista. Todennäköistä on, että Suomen kasvava nuoriso lukee polvi polvelta aina samalla innostuksella niitä seikkailuja, joista kerrotaan "Rimpisuon usvapatsaassa", "Latvasaaren kuninkaan hovilinnassa", "Suursalon Hallissa" ja "Kahden taalarin rahassa" sekä muissa hänen kertomuksissaan. Ja kun viljelys tunkee metsät yhä syrjemmäksi, kun emme enää tulevaisuudessa voi puhua "seikkailuista saloilla ja vesillä" siinä tuoreessa tarkoituksessa kuin näissä kirjoissa, saavat nämä teokset hiukan samaa merkitystä kuin mikä on Cooperin kuvauksilla nykypäivien amerikalaiselle: ne kertovat niistä ihanista päivistä, jolloin Suomessa vielä oli neitseellisiä saloja ja vesiä.
Lähettäessään "Rimpisuon usvapatsaan" kustantajalle tammikuulla 1915 kirjoitti tekijä vaatimattomasti hänellä olleen tarkoituksena "antaa lukijalle pari sataa suomalaista sananlaskua ja sanontatapaa, kuitenkin mikäli mahdollista siten, ettei hän tätä tarkoitusta huomaisi." Ne, jotka tuon kirjasen ovat lukeneet, panivat varmaan merkille sen veikeän ja humoristisen tavan, jolla tekijä sovitteli kahden poikaviikarin vuorosanoiksi mitä hullunkurisimpia ja humoristisimpia sananlaskuja ja sutkauksia. Tekijä vaikeni kuitenkin siihen nähden, mikä on kirjan suurin opetussisällys: se on täydellinen opas siihen, miten on mahdollista elää talvella ulkoilmassa, joutumatta luonnon ankaruuden uhriksi; samalla se kasvattaa tulemaan toimeen omin voimin, maihin turvaamatta. Kun siihen lisätään vielä jännittävä ja nuorison mielikuvitukselle sopiva juoni, voi ymmärtää, kuinka suurta kykyä tällaisen, näöltään niin vaatimattoman teoksen luominen edellyttää. Teoksen nimi oli alkuaan "Levänevan usvapatsas", joka kuitenkin hyljättiin.
"Rimpisuon" vastaanotto oli hyvä ja arvostelut suosiollisia. Niiden antamien neuvojen johdosta kirjoitti tekijä vain lyhyesti: "En ole liian vanha oppiakseni."
Seuraavaa teostansa, "Latvasaaren kuninkaan hovilinnaa" lähettäessään kirjoitti tekijä kustantajalle marrask. 22 p. 1915 seuraavaa:
"Kun tarkoitin siitä suomalaista, poikien suosiossa kai vieläkin olevaa 'indiaanikirjaa', oli minun indiaanien puutteessa pakko käyttää rosvokoplaa. Olen kuitenkin kaikin puolin yrittänyt välttää sitä, mikä vaikuttaisi detektiiviromaanilta, ja saada lukijan mielen eniten kiintymään Latvasaaren Jules Vernen tapaiseen kuninkaaseen. Sananlaskujen opettamisesta nuorisolle en ole tahtonut luopua. Luullakseni nuoret oppivat niitä paraiten, kun luulevat saavansa ne kertomuksen kaupanpäällisinä vain."
"Ehdotuksenne laajemminkin ryhtyä nuorisokirjallisuuteen on sangen houkutteleva; asian mahdollisuus riippuu siitä, onnistuuko minun niin kirjoittaa nuorten mieleen, että todella saan laajemmat markkinat. Sillä kirjoitan, ahkeranakin ollen, jotenkin hitaasti. Ja virkani on niin vähäpalkkainen, että minun on ollut aina pakko toimeentuloni tähden pitää paljon koulutunteja… Aion kuitenkin jatkaa kirjoittamistani."
Lähettäessään "Suursalon Hallin" käsikirjoituksen, jonka tekijä oli alkujaan ajatellut julkaistavaksi jouluksi 1916, kirjoitti hän toivovansa jouluksi 1917, "jos Jumala suo terveyttä, voivansa valmistaa uuden kirjan." Se toivo toteutuikin, mutta painosta valmistuneena ei tuoni sallinut tekijän nähdä "Kahden taalarin rahaa." Sen valmistumisesta kertoi hän kirjeessään kustantajalle marrask. 11 p. 1916 m.m. seuraavaa:
"Uutta kirjaani olen kirjoittanut noin 120 käsikirjoitussivua. Mutta muutama viikko sitten ajoi se karille, enkä ole vielä saanut sitä uudestaan liikkeelle… Seikkailukirjaksi on sekin ajateltu, vaikka toinen seikkailijoista on vasta kahdennellatoista; 'näsäviisi' poika kuitenkin…"