Läksimme kaikki saalistani noutamaan, ja illalla olivat nahat valmistettuina mitä parhaimmassa kunnossa. Koirasleijonan pääkallo oli säpäleinä, mutta nahka kaikeksi onneksi ei ollut särkynyt. Iloitsin tästä paljon, sillä Kapmaallakin pidetään hyvin täytettyä leijonaparia arvokkaana huonekoristuksena.
Meillä oli nyt yksi rihlapyssy vain, miesten sniderkivääreistä puhumatta. Sniderkivääritkin tappavat kyllä Afrikan keskinkertaiset ja pienemmät eläimet, mutta niitten käyrä kuulanrata tekee ne kelpaaviksi vain lyhyillä matkoilla. Tuumittuamme sinne tänne päätimme lopullisesti olla matkaa jatkamatta. Jäimme kuitenkin tänne vielä useaksi viikoksi, teimme ratsastaen muutamia lyhyempiä matkoja ja palasimme eräretkeemme jotenkin tyytyväisinä Kapkaupunkiin.
* * * * *
Kertoja katseli kelloaan. Tuntiosoittaja oli jo sivuuttanut puoliyönhetken. Mies hyvästeli, kiitteli ja kehoitti minua saapumaan seuraavana aamuna junanlähtöajaksi asemalle, jossa hän antaisi minulle pienen muistolahjan Afrikasta.
Ajattelin saavani ehkä neekerinuolen tai jotain sentapaista Afrikanmuistoa, joita saksalaiset tehdasmaisesti valmistavat Kap-markkinoita varten halukkaille matkailijoille myytäviksi. Mutta kun minulla ei mitään tämänlaistakaan Afrikka-esinettä ollut, menin aamulla junalle. "Paha käry" saapui viime tingassa, sai piletin, tuli ulos asemasillalle, jossa seisoin, ja kiinnitti takinkäänteeseeni säkenöivän kaulustinneulan. Hymyilin hänelle kiitoksen ja huusin leikilläni: "Kun palaatte ensi kerta leijonametsästyksestä, niin paiskatkaa minua kirjeellä." Juna oli jo silloin liikkeessä, enkä tiedä, kuuliko hän sanani vai ei. Hän nyökäytti päätänsä vastaukseksi. Mutta mitään kirjettä en ole saanut.
Säkenöivä neula näytti olevan tuommoinen jäljitelty kivi, jonka melkein joka siirtolainen palatessaan tuo morsiamelleen tai sisarelleen ja joka maksaa 25 senttiä, parhaimmat 50. Heitin sen kotiintultuani kirjoituspöytäni laatikkoon, mihin se hautautui kirjeitten ja paperien väliin. Rupesin epäilemään, että "Paha käry" ja hänen Afrikka-historiansa oli itse samanlainen kuin hänen muistolahjansakin. Kuitenkin huvitti minua vanhan oppilaan tapaaminen; ja että hänestä oli tullut kunnon työmies, sen huomasin selvästi hänen pahkaisista käsistään.
"Paha käry" ja hänen kertomuksensa oli jo puoleksi mielestäni unohtunut, kun pari vuotta myöhemmin "Forest and Stream"-lehdestä luin pienen palasen, jonka alla oli nimimerkki "Paha käry". Toimitus oli kirjoitukseen liittänyt seuraavan: "Ylläolevan eräkertomuksen on meille lähettänyt tunnettu afrikalainen suurmetsästäjä John Makkela, joka, kuten meille on kerrottu, ensi vuodeksi suunnittelee metsästysretkeä Kanadaan. Maailman suurin petoeläin, grizzlykarhu, kuuluu kovin houkuttelevan häntä, jolle Afrikan petojen kaataminen näkyy tulleen liian jokapäiväiseksi huviksi."
Tuossa tuokiossa seisoi pieni ahavoittunut mies tarmokkaine kasvojenpiirteineen edessäni. Hän ei ollutkaan mikään "jäljitelty" mies, koska maailmanlehtikin näkyi hänet tuntevan. Muistin hänen Afrikka-lahjansa, jonka myös hetkisen etsittyäni löysin. Ehkä sekin oli arvokas. Menin erään tutun kultasepän luo, joka tutkittuaan kiven sanoi sen maksavan kaupassa 160:n tai 180:n markan vaiheille. Häpeissäni aiheettomista epäluuloistani ja liian kallisarvoisesta Afrikka-lahjastani menin kotiin.