Sergei syöksähti vauhdilla porttia vasten, mutta silmänräpäyksessä hän pikemmin vaistomaisesti tunsi kuin ajatteli ettei siitä pääse. Valkoisen kivimuurin ja sen varrella kasvavain kypressien välissä oli kapea, pimeä salapolku. Arvelematta, yksistään pelon tunteen valtaamana Sergei kumartuen livahti siihen ja läksi juoksemaan pitkin muuria. Kypressien terävät neulaset, jotka sakeasti ja vahvasti tuoksuivat pihkalle, löivät häntä kasvoihin. Hän kompasteli juuriin, lankeili satuttaen kätensä verille, mutta nousi heti, edes tuntematta tuskaa, ja juoksi jälleen eteenpäin, melkein kaksinkerroin kumartuneena, kuulematta omaa huutoaan. Arto syöksyi hänen jälestään.
Niin hän juoksi pitkin kapeata käytävää, jonka toiselta puolen muodosti korkea muuri, toiselta taaja kypressirivi, juoksi kuin pieni mieletön peto, joka on joutunut loppumattomaan satimeen. Hänen suunsa oli kuiva, ja jokainen hengenveto pisti rintaa tuhansin neuloin. Talonmiehen jalkojen töminä kuului milloin oikealta, milloin vasemmalta, ja päättömänä syöksähteli poika milloin eteen, milloin taaksepäin, juosten muutaman kerran portin sivu ja sukeltaen uudelleen pimeälle, ahtaalle piilopolulle.
Vihdoin Sergein voimat pettivät. Hurjan pelon jälkeen alkoi hänet vähitellen vallata kylmä, eloton tuska ja veltto välinpitämättömyys kaikesta vaarasta. Hän istuutui puun alle, painoi uupumuksesta voimattoman ruumiinsa sitä vasten ja ummisti silmänsä. Yhä lähempänä ja lähempänä narskui hiekka vihollisen raskaitten askelten alla. Arto vingahteli hiljaa pistäen kuononsa Sergein syliin.
Kahden askeleen päässä pojasta kahahtivat käsien syrjään painamat oksat. Sergei kohotti tajuttomasti katseensa ylöspäin ja hypähti äkkiä yhdellä ponnahduksella pystyyn, uskomattoman ilon valtaamana. Hän huomasi vasta nyt, että muuri vastapäätä sitä paikkaa, missä hän istui, oli hyvin matala, alle puolentoista kyynärän. Sen harjaa tosin peittivät muurisaveen kiinnitetyt pullonsirpaleet, mutta Sergeitä ei tämä arveluttanut. Silmänräpäyksessä hän tarttui Arto'ta poikkipuolin ja nosti sen muurille etukäpälien varaan. Älykäs villakoira ymmärsi hänet mainiosti. Nopeasti se ponnistihe muurille, heilautti häntäänsä ja haukkui voitokkaasti.
Sen jälestä ilmestyi muurille myös Sergei, juuri samalla kertaa, kun kypressien taipuvien oksain lomasta katsahti suuri, musta olento. Kaksi notkeata, vikkelää ruumista — pojan ja koiran — hypähti nopeasti ja pehmeästi maahan, tielle. Heitä seurasi kuin lokavirta ilkeä, raivostunut haukkumasanojen tulva.
Oliko talonmies vähemmän sukkela kuin molemmat ystävykset, oliko hän väsynyt kiertojuoksusta puutarhassa, tai eikö hän suorastaan toivonut saavuttavansa pakolaisia, mutta hän ei ajanut heitä takaa sen enempää. Siitä huolimatta he vielä kauan juoksivat lepäämättä, — vahvoja kumpikin, sukkelia ja ikäänkuin pelastumisen ilon siivittäminä. Villakoiraan palasi pian sen tavallinen kevytmielisyys. Sergei katseli vielä pelokkaana taakseen, mutta Arto hyppäsi jo häntä vasten, heilahuttaen riemuissaan korviansa ja nuoranpätkää, ja yritti yhä vauhdista osua nuolaisemaan häntä aivan huuliin.
Poika tuli entiselleen vasta lähteen luona, sen saman, jossa he edellisenä päivänä olivat suurustaneet ukon kanssa. Laskeutuen yhdessä suulleen kylmän lähteensilmän äärelle koira ja ihmislapsi pitkään ja ahnaasti nielivät raikasta, hyvänmakuista vettä. He töykkivät toisiaan, nostaessaan hetkiseksi ylös päänsä hengähtääkseen, jolloin heidän huuliltaan helähtäen putoili vesi, ja painausivat jälleen, uudestaan janoisina lähdettä vasten, voimatta riistäytyä siitä irti. Ja kun he vihdoinkin erkanivat lähteeltä ja läksivät kulkemaan edelleen, niin vesi läiskyi ja pulpahteli heidän täysissä vatsoissaan. Vaara oli sivuutettu, kaikki tämän yön kauhut olivat ohi jälkeä jättämättä, ja heistä oli kummastakin hauskaa ja kevyttä kulkea pitkin valkeata tietä, jota kuu kirkkaasti valaisi, tummien pensasten välillä, joista jo tuntui aamun tuoreus ja virkistyneitten lehtien makea tuoksu.
"Yldyz"-kahvilassa Ibrahim otti pojan vastaan nuhtelevasti kuiskaten.
— Ja mite sine kuljeskele, poikka? Mite sine kuljeskele? Vai-vai-vai, ei se on hyve —
Sergei ei tahtonut herättää ukkoa, mutta sen teki hänen asemastaan Arto. Se etsi silmänräpäyksessä vanhuksen permannolla viruvien ruumisten kasasta, ja ennenkuin hän ennätti tulla tajuihinsa, nuoli se iloisesti vinkuen hänen poskensa, silmänsä, nenänsä ja suunsa. Ukko heräsi, huomasi nuoran villakoiran kaulassa, huomasi vieressään makaavan pölyn peittämän pojan, ja ymmärsi kaikki. Hän aikoi kääntyä Sergein puoleen saadakseen selvitystä, mutta ei voinut saada hänestä mitään. Poika jo nukkui, kädet levällään ja suu avarasti auki.