Kiihkeä, hillitön haukunta täytti äkkiä koko puutarhan, kajahtaen sen kaikissa nurkissa. Tähän haukuntaan sekaantui iloiseen tervehdykseen yhtyneenä sekä valitus, että viha, että ruumiillisen kivun tunne. Saattoi kuulla, miten koira kaikin voimin tempoili pimeässä kellarissa, pyrkien vapautumaan jostakin.
— Arto! Koiraseni! — Artoshenjka! — — säesti sitä itkevällä äänellä poika.
— Tss, kirottu! — kuului alhaalta petomainen bassoääni huutavan. — Uu, sinä raato!
Jokin kolahti kellarissa. Koira alkoi pitkän, katkeilevan ulvonnan.
— Uskallappas lyödä! uskallappas lyödä koiraa, kirottu! — Sergei huusi vimmoissaan, raapien kynsillään kivistä seinää.
Kaiken, mikä senjälkeen tapahtui, Sergei muisti hämärästi, ikäänkuin jonkin kauhean kuumehoureen. Kellarin ovi lensi jysähtäen auki, ja siitä juoksi ulos talonmies. Pelkissä alusvaatteissaan, paljain jaloin, parrakkaana ja suoraan kasvoihin valaisevan kirkkaan kuutamon kalventamana hän tuntui Sergeistä jättiläiseltä, vimmastuneelta satuhirviöltä.
— Kuka täällä kuljeksii? Ammun! — jylisi hänen äänensä ukkosena puutarhassa. — Varkaita! Ryöstävät!
Mutta samalla hetkellä syöksähti pimeästä avatusta ovesta haukkuen Arto, kuin valkoinen kimmoisa kerä. Sen kaulassa lepatti nuoranpätkä.
Mutta poika ei joutanut välittämään koirasta. Talonmiehen uhkaava ulkomuoto täytti hänet ylenluonnollisella kauhulla, kahlehti hänen jalkansa, jähmetti hänen heikon pikku ruumiinsa. Mutta onneksi ei tätä kangistumista kestänyt kauan. Melkein tajuttomasti Sergei päästi läpitunkevan ja pitkän kauhun-ulvonnan ja syöksyi juoksemaan päätä pahkaa, tietä näkemättä, pelosta mielettömänä pois kellarin luota.
Hän kiiti kuin lintu, ponnistaen maata voimakkaasti ja taajaan jaloillaan, jotka äkkiä tulivat vahvoiksi kuin kaksi teräsjousta. Hänen rinnallaan nelisti Arto iloisesti haukkuen. Takana tömisi raskaasti hiekkatiellä talonmies, möristen vimmaisena joitain haukkumasanoja.