Hänen oli vaikea päästä ylös. Sirot valurautaiset kierteet, jotka muodostivat portin kuvion, tarjosivat varmoja tukipisteitä sitkeille käsille ja pienille jänteville jaloille. Korkealla portin yläpuolella ulottui pylväältä toiselle leveä kivikaari. Sergei kiipesi haparoiden sille, ja sitte, vatsallaan maaten, laski jalkansa alas toiselle puolen ja alkoi väitellen työntää sinne koko ruumistaan, lakkaamatta etsien jaloillaan jotain esiinpistävää kohtaa. Niinmuodoin hän jo melkein kokonaan riippui kaaren toisella puolen, pitäen siitä kiinni vain ojennettujen käsien sormilla, mutta hänen jalkansa eivät vieläkään olleet tavanneet tukea. Hän ei tajunnut silloin, että porttikaari ylettyi paljoa pitemmälle sisään kuin ulospäin, ja hänen käsiensä puutuessa ja voimattomaksi käyneen ruumiinsa yhä raskaampana riippuessa valtasi yhä voimakkaampi kauhu hänen mielensä.
Vihdoin hän ei kestänyt enää. Hänen sormensa, jotka olivat tarttuneet terävään kulmaan, heltisivät, ja hän syöksyi vauhdilla alaspäin.
Hän kuuli, miten karkea sora narskahti hänen allaan, ja tunsi pistävää kipua polvissaan. Muutamia sekunteja hän makasi nelinryömin, huumaantuneena putoamisesta. Hänestä tuntui, että heti heräävät kaikki huvila-asukkaat, tulee synkkä talonmies juosten vaaleanpunaisine paitoineen, nousee huuto ja meteli — Mutta puutarhassa vallitsi entinen syvä ja vakava hiljaisuus. Vain jokin matala, yksitoikkoinen, pörisevä ääni kaikui pitkin koko puutarhaa: "rr — rr — rr —"
"Nehän minun korvani humisevat!" Sergei arvasi asian. Hän nousi pystyyn; kaikki oli kauheata, salaperäistä ja satumaisen kaunista puutarhassa, jonka ikäänkuin täyttivät tuoksuavat unet. Kukkamaissa huojuivat hiljaa hämärän levottomina kumartuen toistensa puoleen, ikäänkuin keskenään kuiskaillen ja katsoen toisiaan, pimeässä tuskin näkyvät kukkaset. Solakat, tummat tuoksuvat kypressit hitaasti nyökyttivät suippoja latvojaan, miettivän ja soimaavan näköisinä. Ja joen takana, pensaikossa, taisteli pieni väsynyt lintu unta vastaan ja toisti nöyrän valittavasti: "Splju! — splju… splju! —"
Yöllä, poluille sotkeutuneitten varjojen keskellä, ei Sergei tuntenut paikkaa. Hän harhaili kauan narskahtelevaa soraa pitkin, ennenkuin saapui rakennuksen luo.
Poika ei ollut koskaan eläissään kokenut sellaista täydellisen avuttomuuden ja hyljätyn yksinäisyyden tuskallista tunnetta kuin nyt. Valtava talo oli hänestä täynnä armottomia kätkeytyneitä vihollisia, jotka salaa, häijysti hymyillen seurasivat pimeistä ikkunoista pienen, heikon pojan liikkeitä. Vaieten ja kärsimättömästi odottivat viholliset jotain merkkiä, odottivat jonkun vihaista, jylisevän uhkaavaa käskyä.
— Mutta ei talossa — ei se voi olla talossa! — poika kuiskasi kuin unessa.
Hän kävi huvilan ympäri. Sen takana, lavealla pihalla sijaitsi muutamia yksinkertaisemman ja vaatimattomamman näköisiä rakennuksia, jotka nähtävästi olivat tarkotetut palvelusväelle. Täällä, samoin kuin päärakennuksessakaan, ei näkynyt valoa yhdestäkään ikkunasta; vain kuutamo heijastui pimeistä ikkunoista elottomana, epätasaisena loisteena. "En pääse poies täältä, en pääse koskaan!" Sergei tuskaisena ajatteli. Hänen mieleensä muistui hetkiseksi ukko, vanha posetiivi, yömajat kahviloissa, aamiaiset vilpoisten lähteitten partailla. "Ei tule enää mitään, ei mitään sellaista!" Sergei toisti suruisena itsekseen. Mutta kuta toivottomammiksi hänen ajatuksensa kävivät, sitä enemmän väistyi hänen mielestään pelko jonkin tylsän ja tyvenenhäijyn epätoivon tieltä.
Hieno, ikäänkuin voihkiva vinkuna sattui äkkiä hänen korvaansa. Poika pysähtyi hengittämättä, jännittynein lihaksin, ojentautuen varpailleen. Ääni toistui. Se tuntui tulevan kivisestä kellarista, jonka ääressä Sergei seisoi ja josta johti ulkoilmaan rivi pieniä ja karkeita, nelikulmaisia lasittomia aukkoja. Astuen jotain kukkalavaa pitkin lähestyi poika seinää, painoi kasvonsa yhtä henkireikää vasten ja vihelsi. Hiljainen, varova melu kuului jostain alhaalta, mutta vaikeni samalla.
— Arto! Artoshka! — Sergei kutsui vapisevasti kuiskaten.