Äänettöminä he saapuivat Alupkaan. Ukko ryki ja huokaili koko matkan, mutta Sergein kasvoilla pysyi häijy, päättävä ilme. He jäivät yöpymään likaiseen turkkilaiseen kahvilaan, jonka loistava nimi "Yldyz" merkitsee "Tähti". Heidän kanssaan vietti yötä kreikkalaisia kivenhakkaajia, turkkilaisia maankaivajia, muutamia venäläisiä päiväpalkkalaisia sekä lisäksi muutamia pimeitä, epäilyttäviä maankiertäjiä, joita Etelä-Venäjällä niin paljon kuljeksii. Heti kun kahvila määrätunnilla suljettiin, he kaikki laskeutuivat maata seinäpenkeille ja suoraan permannolle, jonka lisäksi kokeneemmat, tarpeellista varovaisuutta noudattaen pistivät päänsä alle kallisarvoisimmat tavaransa ja vaatteensa.
Puoliyö oli jo aikoja sitte ohi, kun Sergei, joka makasi lattialla ukon vieressä, varovasti nousi ja alkoi hiljaa pukeutua. Leveistä ikkunoista virtasi huoneeseen kalpea kuunvalo, painui vinona, vapisevana nauhana lattialle ja langeten sikin sokin makaavien ihmisten yli antoi heidän kasvoilleen kärsivän ja elottoman ilmeen.
— Minne sine yölle kulke, poikka? — huusi unisesti Sergeille oven luota kahvilan isäntä, nuori turkkilainen Ibrahim.
— Päästä. On asiaa! — Sergei vastasi karusti, asiallisella äänellä. — No etkö nouse, turkki-nahjus.
Haukotellen, päätään kynsien ja nuhtelevasti kieltään maiskuttaen Ibrahim avasi oven. Tatarilaisen kauppakorttelin kapeat kadut olivat uponneet sakeaan tummansiniseen varjoon, joka piikkireunaisena koristeena peitti koko katukäytävän ja kosketti toisen valaistun puolen talojen kivijalkoja, talojen, joiden mataloita seiniä kuu kirkkaasti valaisi. Kauppalan etäisillä laitapuolilla haukkuivat koirat. Jostakin ylemmältä viertotieltä päin kuului tasaravia juoksevan hevosen helisevä ja miellyttävä kapse. [Vasen etu- ja vasen takajalka siirtyvät yht'aikaa eteenpäin, samoin vuorostaan molemmat oikeanpuoliset (Passgänger). Tämä on etelässä verrattain yleinen, sekä erinomaisen tasainen ja ratsastajalle miellyttävä juoksutapa. Suomentajan muist.]
Sivuutettuaan valkoisen moskean, jonka viheriä kupukatto oli sipulin muotoinen ja jota ympäröi äänetön ryhmä tummia kypressejä, poika laskeusi ahdasta mutkittelevaa solakatua myöten valtatielle. Ollakseen kevyempi ei Sergei ollut ottanut ylleen päällysvaatteita, vaan oli pelkässä trikoopuvussa. Kuu valaisi hänen selkäänsä, ja pojan varjo juoksi hänen edellään mustana, kummallisesti vääntyneenä kuvana. Viertotien molemmin puolin kätkeytyi tumma, tuuhea pensaikko. Joku pikkulintu siinä huusi yksitoikkoisesti, määrättyjen väliaikojen kuluttua, ohuella hennolla äänellä: "splju! — splju! —" (nukun! — nukun! —) Ja tuntui siltä, kuin se vartioisi yön hiljaisuudessa jotain surullista salaisuutta ja voimattomana taistelisi unta ja väsymystä vastaan, ja hiljaa, toivottomana valittaisi jollekin: "splju, splju! —" Ja tummien pensaitten sekä kaukaisten metsien sinertävien latvojen yläpuolelle kohosi Ai-Petri, tukien taivasta kahdella terävällä huipullaan, — niin kevyenä, jyrkkäpiirteisenä ja ilmavana, kuin olisi se leikattu määrättömän suuresta hopeapaperi-palasta.
Sergeistä tuntui hiukan kaamealta keskellä tätä ylevää äänettömyyttä, jossa niin selvinä ja häikäilemättöminä kaikuivat hänen askeleensa, mutta samalla kertaa hänen sydämeensä tulvi jokin hivelevä, päätähuimaava rohkeus. Eräässä tienkäänteessä avautui äkkiä meri. Valtavana, rauhaisana se hiljaa ja juhlallisesti väreili. Taivaan ääreltä meren rantaan kulki kapea värisevä hopeinen polku; keskellä merta se katosi, — vain jossain leimahtelivat toisinaan sen välkkeet, — ja äkisti, aivan maan luona, se läikähti leveäksi, kimaltelevaksi metalliksi, reunustaen koko rantaa kuin hopeanauhalla.
Ääneti Sergei livahti puistoon vievästä puuovesta sisään. Siellä, tuuheiden puitten alla, oli aivan pimeätä. Etäältä kuului herkeämättömän puron kohina ja tuntui sen kostea, kylmä henkäys. Selvästi kopisi askelten alla sillan puinen laudotus. Vesi sen alla oli musta ja kauhea. Tuolla on vihdoin korkea rautaporttikin, kuviokas kuin pitsi, ja glykinioiden kiemurtelevain varsien peittämä. Kuunvalo, joka tunkeutui puuviidakon lävitse, liukui portin leikkauskoristeita pitkin heikkoina fosforipilkkuina. Toisella puolen oli pimeys ja herkän pelokas hiljaisuus.
Muutaman hetken Sergei tunsi mielessään epäröimistä, miltei pelkoa. Mutta hän voitti nämä ahdistavat tunteensa ja kuiskasi itsepintaisesti:
— Kiipeenpäs kuitenkin! Ykskaikki! —