— Hyvä, rakas poika, — vanhus puhui, vavisten koko ruumiiltaan. — Se kun oli niin soma koira — Se meidän Artoshenjka — Toista sellaista emme saa —
— Hyvä, hyvä — Nouse, — määräili Serjozha. Annas kun edes puhdistan sinut pölystä. Aivanhan sinä, ukko, olet hapantunut.
Tänä päivänä eivät taiteilijat enää työskennelleet. Nuoresta iästään huolimatta Sergei hyvin ymmärsi tämän kauhean "passi"-sanan kohtalokkaan merkityksen. Siksi hän ei enää vaatinut Arto'n etsimistä, ei rauhantuomarin puoleen kääntymistä eikä muita jyrkkiä keinoja. Mutta hänen astuessaan ukon rinnalla yömajaa kohti ei hänen kasvoiltaan väistynyt uusi, itsepintainen ja keskittynyt ilme, ikäänkuin olisi hän mielessään päättänyt jotain erinomaisen vakavaa ja suurta.
Tekemättä sopimusta asiasta, mutta nähtävästi saman salaisen vaikuttimen johdosta he tahallaan tekivät melko mutkan vielä kerran kulkeakseen "Ystävyyden" ohi. Portin edessä he viivyttelivät kotvasen, hämärästi toivoen näkevänsä Arto'n tai edes kaukaa kuulevansa sen haukuntaa.
Mutta suuremmoisen huvilan leikkauksilla varustetut portit pysyivät tiiviisti suljettuina, ja siimeisessä puutarhassa vallitsi solakoiden, surullisten kypressien alla ankara, järkkymätön, juhlallinen hiljaisuus.
— Her-ras-vä-ki! — lausui vanhus sähäjävällä äänellä, keskittäen siihen sanaan koko jäytävän katkeruuden, joka täytti hänen sydämensä.
— Anna olla, mennään, — käski tylysti poika ja veti matkatoveriaan hihasta.
— Serjozhenjka, ehkäpä Artoshka vielä karkaa heiltä? — lausui ukko jälleen äkkiä nyyhkyttäen. — Hä? Miten luulet, hyvä poika?
Mutta poika ei vastannut vanhukselle. Hän astui eteenpäin pitkin, lujin askelin. Hänen silmänsä katsoivat itsepintaisesti alas tiehen, ja kapeat kulmakarvat lähestyivät vihaisesti nenänjuurta.