— Heitä sinä, vanhus, narrinkonstit. Missä sitä tosiaan on nähty, jotta vieraita koiria luokseen maanitella? Mitä sinä räpätät silmiäsi minua kohden? Enkö puhu totta? Lähdemme suoraan ja sanomme: "Anna koira takaisin!" Ja ellei, niin rauhan tuomarin luo, siinä koko juttu.
— Rauhantuomarin luo — niin — tietysti — Niin todella, rauhantuomarin luo — — Lodyzhkin toisti mielettömästi ja katkerasti hymyten. Mutta hänen silmänsä liikkuivat pelokkaasti ja hätääntyneesti. Rauhantuomarin luo — niin — Vaan kuulehan, Serjozhenjka… ei se asia luonnistu — että rauhantuomarin luo —
— Miten niin ei luonnistu? Laki on sama kaikille. Mitäs heitä hampaisiin katsoa? — poika kärsimättömästi keskeytti.
— Et sinä, Serjozha, sitä — älä suutu minulle. Emme me voi koiraa palauttaa. — Ukko alenti äänensä salaperäisesti. — Passin tähden minä pelkään. Kuulitko mitä se äskeinen herra sanoi? Kysyi: "vaan onko sinulla passia?" Kas siinä se on historia. Vaan minulla, ukon kasvoille tuli pelokas ilme ja hän kuiskasi tuskin kuuluvasti, — vaan minulla, Serjozha, on vieras passi.
— Miten niin vieras?
— Siinäpä se, vieras se on. Omani hukkasin Taganrogissa, tai kenties se minulta varastettiin. Pari vuotta minä sitten harhailin: piilouduin, annoin lahjuksia, kirjottelin anomuksia — Vihdoin huomaan, etten mitenkään mahda, elän kuin jänis ikään — jokaista pelkään. En saanut rauhaa yhtään. Vaan siellä Odessassa, yömajassa, sattui tielle eräs kreikkalainen. "Se on, sanoo, tyhjä asia. — Pane, sanoo, vanhus pöydälle kaksikymmentäviisi ruplaa, niin hankin sinulle passin iäksesi." Tuumailin minä sinne tänne. Oh, ajattelen, joudunpa tästä perikatoon. Anna, sanon. Ja siitä ajasta, hyvä poika, minä elelenkin vieraalla passilla.
— Oi, ukko, ukko — Serjozha huokasi syvään kyyneleet kurkussa. — Kovin on minun sääli koiraa — Kun on niin kovin hyvä se koira.
— Serjozhenjka rakas! — vanhus sanoi, ojentaen hänelle vapisevat kätensä. — Kunpa minulla vain olisi oikea passi, en suinkaan minä siihen katsoisi, että ovat kenraaleja? Kurkkuun kävisin kiinni! — "Kuinka niin? Sallikaa! Mikä täysi oikeus teillä on varastaa vieraita koiria? Mikä se semmonen laki on?" Vaan nytpä nousi tiemme pystyyn, Serjozha. Jos menen poliisikamariin niin ensi töikseen "Anna passi! Sinäkö se olet samaralainen porvari Martyn Lodyzhkin?" — Minä, teidän korkeasukuisuutenne. Vaan minäpä, veliseni, en ole Lodyzhkin ensinkään enkä porvari, vaan talonpoika, Ivan Dudkin. Vaan kuka se on se Lodyzhkin — Herra yksin hänet tietää. Mistä minä tiedän, ehkä lie joku varasheittiö? tai karannut kuritusvanki? tai kenties murhamieskin? Ei, Serjozha, emme me tässä voi mitään — Ei mitään, Serjozha.
Ukon ääni katkesi nyyhkytyksiin. Kyyneleet alkoivat jälleen valua pitkin syviä, päivän ruskeiksi paahtamia ryppyjä. Sergei, joka oli kuunnellut heikentynyttä vanhusta ääneti, jyrkästi yhteen vedetyin kulmakarvoin, liikutuksesta kalpeana, tarttui äkkiä häneen kainaloiden alta ja alkoi nostaa.
— Mennään, ukko, — hän sanoi käskevästi ja samalla kertaa lempeästi. — Hitto vieköön passin, mennään! Emmehän voi yöpyä valtatiellä.