— Serjozha… Mitä tämä on? kas tämä, mitä se on? Käsitätkö? — ukko tuskin kuuluvasti kyseli.
Hän katsoi poikaa surkein hämääntynein silmin, ja hänen kätensä, joka osotti maata, liikkui joka taholle.
Tien valkoisessa tomussa makasi jokseenkin suuri puoleksisyöty makkaranpala, ja sen vieressä näkyi kaikkialla maahan painuneita koirankäpäläin jälkiä.
— Vei toki, roisto, koiran! — sopersi pelokkaasti ukko, yhä kyykkysillään istuen. — Hän se sen — onhan asia selvä — Muistatko, kun hän äskettäin meren rannalla alituiseen sitä makkarataan syötteli.
— Asia on selvä, — toisti Sergei synkästi ja vihaisesti.
Ukon avartuneet silmät täyttyivät äkkiä suurista kyynelistä ja alkoivat nopeasti räpättää. Hän peitti ne käsillään.
— Mitäs me nyt teemme, Serjozhenjka? Hä? Mitäs me nyt teemme? — vanhus kyseli, heiluen edestakaisin ja avuttomasti nyyhkyttäen.
— Mitä tehdä — Mitä tehdä! — matki häntä vihaisesti Sergei. — Nouse, ukko Lodyzhkin, lähtään! —
— Lähdetään, — vanhus toisti alakuloisesti ja nöyrästi, nousten maasta. — No mitäs, lähdetäänkö, Serjozhenjka?
Sergei, jonka kärsivällisyys loppui, huusi ukolle kuin pikkulapselle: