— Arto, ici! Takaisin! Fiuu, uu, uu! Arto, takaisin!
— Mitä sinä ulvot, Sergei? — kysyi Lodyzhkin tyytymättömänä vaivalloisesti ojentaen puutunutta kättään.
— No kun olemme nukkuneet pois koiran! — vastasi poika tylysti ja äkäisellä äänellä. — Koira on kadonnut.
Hän vihelsi kimakasti ja huusi vielä kerran pitkään: — Arto-o-o!
— Joutavia sinä luulet! — kyllä se palaa, — ukko sanoi. Mutta kuitenkin hän nousi kiireesti seisaalleen ja alkoi huutaa koiraa vihaisella, unesta käheällä vanhuksen falsetti-äänellä.
— Arto, tänne, koiran poika! —
Hän juoksi kiirehtien, pienin, kompastelevin askelin sillan yli ja nousi ylös viertotietä pitkin, kutsuen keskeymättä koiraa. Hänen edessään näkyi puolen virstan matkan tasainen, kirkkaan-valkea maantien sarka, mutta sillä ei näkynyt yhtään olentoa, ei yhtään varjoa.
— Arto! Ar-to-shenj-ka! — alkoi ukko valittaen ulvoa. Mutta äkkiä hän pysähtyi, kumartui lähelle maata ja istuutui kyykkysilleen.
— N-niin, niin ne on asiat — lausui vanhus painuneella äänellä. — Sergei! Serjozha, tulehan tänne.
— No mitä siellä nyt vielä on! — vastasi tylysti poika lähestyen Lodyzhkinia. — Löysitkö eilispäivän?