— Nimeen Isän ja Pojan. Kaikkein silmät vartioitsevat Sinua, Herra, — hän kuiskasi, kiireesti jakaen annokset ja valellen niitä öljyllä pullosta. — Syö, Serjozha!
Kiirehtimättä, verkalleen ja ääneti, kuten syövät todelliset työntekijät, he kävivät käsiksi vaatimattomaan ateriaansa. Kuului vain kolmen leukaparin käynti. Arto söi osansa syrjässä, ojentautuen vatsalleen ja laskien molemmat etukäpälänsä leivän päälle. Ukko ja Sergei vuoroin kastoivat suolaan kypsiä tomaatteja, joista valui heidän huulilleen ja käsilleen veripunainen mehu, ja söivät paineeksi juustoa ja leipää. Syötyään kyllikseen he joivat vettä, pitäen lähteen suihkun alla läkkituoppia. Vesi oli läpinäkyvää, erinomaisen hyvänmakuista ja niin kylmää, että tuoppi siitä ulkopuolelta hiestyikin. Päivän helle ja pitkä matka olivat uuvuttaneet taiteilijoita, jotka olivat tänään nousseet päivän sarastaessa. Ukon silmät painautuivat umpeen. Sergei haukotteli ja venyttelihe.
— Mitä, veliseni, pannaankos hetkiseksi maata? ukko kysyi. — Annas kun juon vettä viimeisen kerran. Oh, hyvää on! — rykäisi hän poistaen tuopin huuliltaan ja raskaasti hengähtäen, kirkkaiden pisaroiden juostessa hänen viiksiään ja leukapartaansa pitkin. — Jos olisin tsaari, niin joisin yhä vain tätä vettä aamusta iltaan! Arto, ici, tänne! No hyvä, Jumala on ruokkinut eikä kukaan ole nähnyt, ja jos lie nähnyt, ei pahaa tehnyt — Oh-hoh-hoooh-oo!
Ukko ja poika laskeutuivat vieretysten ruohikkoon maata, levittäen vanhat takkinsa päänalusiksi. Heidän päittensä päällä kohisi kiveräin, laajaoksaisten tammien tumma lehvikkö. Sen lomitse siinsi kirkas vaalean sininen taivas. Puro, joka juoksi kiveltä toiselle, solisi yksitoikkoisesti ja houkuttelevasti, ikäänkuin lumoten jotakin nukuttavalla leperryksellään. Ukko kääntelihe jonkun aikaa, ryki ja puheli jotain, mutta Sergeistä tuntui että hänen äänensä kaikuu jostain pehmeästä ja unisesta etäisyydestä, ja sanat olivat käsittämättömiä, kuin sadussa.
— Ensi työkseni ostan sinulle puvun: vaaleanpunaisen, kultakoristeisen trikoon — sekä vaaleanpunaiset atlas-tohvelit — Kiovassa, Harjkovissa tai esimerkiksi, sanokaamme, Odessan kaupungissa — voi minkälaisia sirkuksia siellä on, veliseni! — Lyhtyjä lukematon paljous — sähkö se vain palaa — Kansaa on ehkä viitisen tuhatta, tai enemmänkin — mistäs minä tiedän? Keksimme sinulle ehdottomasti italialaisen nimen. Mikä nimi se on, Jestifejev? tai sanokaamme Lodyzhkin? Pelkkää roskaa — ei siinä ole mitään mielikuvitusta. Vaan ilmoituksissa me sinut ristimme Antonioksi, tai esimerkiksi — hyvä niinkin — Enricoksi tai Alfonsoksi.
Enempää ei poika enää kuullut. Lempeä ja suloinen uinailu valtasi hänet, kahlehtien ja riuduttaen hänen ruumistaan. Nukahti ukkokin, kadotettuaan äkkiä päivällisen jälkeisten mieliajatustensa langan Sergein tulevaisuudesta sirkuksessa. Kerran hänestä tuntui läpi unen, että Arto jollekin murajaa. Silmänräpäykseksi hänen pimentyneessä päässään välähti puolitiedoton ja hätäinen muisto äskeisestä punapaitaisesta talonmiehestä, mutta unen, väsymyksen ja helteen uuvuttamana hän ei saattanut nousta, vaan ainoastaan laiskasti, suljetuin silmin hän huusi koiraa:
— Arto — minne? Minä s-sinut, kulkurin!
Mutta hänen ajatuksensa sekaantuivat heti ja hajosivat raskaisiin ja muodottomiin näkemyksiin.
* * * * *
Ukon herätti Sergein ääni. Poika juoksi edestakaisin puron toista puolta, vihelsi läpitunkevasti ja huusi kovaa, levottomana ja pelästyneenä: