— No niin vertasinkin. Niin sanokin herrallesi, joka rakentaa rautateitä, — korotti äänensä ukko. — Niin sanokin: ei kaikkea, sano, myydä, mitä ostetaan. Niin! Ole sinä mieluummin silittämättä koiraa, ei siitä mitään lähde. Arto, tule tänne, koiran poika, minä s-sinut! Sergei, ala lähteä.
— Vanha pöllö sinä olet, — ei talonmies enää voinut pidättyä sanomasta.
— Pöllöpä, ja syntymästä asti, vaan sinä olet konna, Juudas, sielusi myynyt, — Lodyzhkin haukkui. — Kun näe kenraalskasi, niin tervehdä häntä, ja sano: meikäläisiltä rakkaudella alamainen tervehdys. Kääri matto kokoon, Sergei! O-oh, selkääni! Mennään.
— Ni-inkö, siis! — talonmies paljon merkitsevästi venytti.
— Se viekää! — ukko ärsyttävästi vastasi.
Taiteilijat läksivät taivaltamaan meren rantaa pitkin jälleen samaa tietä ylös. Katsahdettuaan sattumalta taakseen Sergei huomasi, että talonmies heitä seuraa. Hän näytti miettivältä ja synkältä. Hän kynsi keskittyneesti kaikin viisin sormin karvaista punaista niskaansa silmille valuneen lakin alta.
V
Ukko Lodyzhkin oli jo kauan aikaa sitte pannut merkille erään nurkan Mishoran ja Alupkan välillä, alemman tien alapuolella, missä saattoi mainiosti suurustaa. Sinne hän veikin matkatoverinsa. Lähellä siltaa, joka kulki kohisevan ja likaisen vuoripuron yli, pulppusi maasta, kiveräin tammien ja tuuhean pähkinäpensaikon varjossa poriseva, kylmä vesisuihku. Se oli maahan uurtanut pyöreän matalan lähteen, josta se juoksi puroon ruohikossa elohopean tavoin kiiltävänä käärmeenä. Tämän lähteen partaalla saattoi aina aamuin illoin tavata hurskaita turkkilaisia, jotka joivat vettä ja suorittivat pyhiä peseytymisiään.
— Syntimme ovat raskaat, ja varastot niukat, sanoi ukko, istuutuen katveeseen pähkinäpuun alle. No, Serjozha; Herra siunaa ruoka!
Hän otti palttinapussista esiin leivän, kymmenisen punaisia tomaatteja, kappaleen bessarabialaista "brynza"-juustoa ja pullon oliivi-öljyä. Suola oli hänellä käärittynä epäilyttävän puhtaan rievun solmuun. Ennen ateriaa ukko kauan teki ristinmerkkejä ja supisi jotain. Sitte hän mursi leivänkannikan kolmeen erisuureen osaan: yhden, kaikkein suurimman, hän ojensi Sergeille (poika kasvaa — hänen täytyy syödä), toisen, pienemmän, jätti villakoiraa varten, ja otti itse kaikkein pienimmän.