— Eihän siinä ole pitkiäkään lopettamisia. Anna koira ja kättä päälle.
— Ka-as niin, — ukko pilkallisesti venytteli. — Ettäkö siis myydä koira?
— Niinpä tietenkin myydä. Mitä te vielä tarvitsette? Se kun se meidän herraspoika on sellainen hullaantunut. Jos mitä mieli teki, niin kääntää koko talon ylösalaisin. Anna — ja kaikki siinä. Näin on vielä isän poissa ollessa, vaan kun isä on läsnä — pyhimykset auttakoot! — kaikki käyvät päällään. Meidän herra on insinööri, herra Oboljaninov, kenties olette kuullut? He rakentavat rautateitä kaikkialla Venäjällä. Miljonääri! Ja poika-pahanen on meillä vain yksi. Ja niinpä se juonittelee. Tahdon elävän ponin — kas tuossa poni. Tahdon veneen — kas tuossa sulle paras vene. Niinkuin on, ei mitään, ei mitään kielletä —
— Entäs kuuta?
— Tuota noin missä mielessä?
— Sanon, että eikös se koskaan ole kuuta taivaalta tahtonut?
— No jo on suu — keksitpä sanoa — kuuta! hämäytyi talonmies. — Siispä sovimme asiasta, vai miten, hyvä mies?
Ukko, joka tällä hetkellä jo oli ennättänyt kiskoa ylleen ruskean, hihoista vihertyneen takin, ojentausi ylpeästi, mikäli hänen alati käyrä selkänsä salli.
— Yhden asian sinulle sanon, nuori mies, — hän alkoi juhlallisesti. — Esimerkiksi, jos sinulla olisi veli, tai sanokaamme ystävä, joka niinmuodoin hamasta lapsuudesta… Maltahan, ystäväiseni, älä turhaan syötä makkaraa koiralle — syö mieluummin itse — et sinä sitä sillä lahjo. Sanon, että jos sinulla olisi kaikkein uskollisin ystävä — joka lapsuudesta — Niin kuinka paljosta sinä hänet, esimerkiksi, möisit?
— Jopa keksit verrata! —