— Siinä se sinun rouvasi teki koko tyhmästi! — suuttui äkkiä Lodyzhkin, joka täällä rannalla tunsi olevansa paljon varmempi kuin vieraassa huvilassa. — Ja mikäs rouva se mulle on? Sinulle se ehkä on rouva, vaan minä välitän viis. Ja olehan hyvä — pyydän sinua — Lähde sinä pois meidän luota, Kristuksen tähden — äläkä tungettele.
Vaan talonmies ei vaimentunut. Hän istui kiville, vanhuksen viereen ja puhui, töykkien kömpelösti sormillaan eteensä.
— Vaan ymmärrä sinä, pöllö ihminen —
— Pöllöltäpä kuulen, — ukko tyvenesti katkaisi.
— Maltahan… en minä sitä sen tähden — Katsos, onhan se todella kuin mikä takiainen — Ajatteleppa: no mitä merkitsee sulle koira. Valitsit toisen pennun, opetit seisomaan takajaloillaan, niin siinä on sulle koira uudelleen. No, enkö puhu oikein? Hä?
Ukko kiinnitti tarkkaan housuremmiään. Talonmiehen itsepintaisiin kysymyksiin hän vastasi teeskennellyn välinpitämättömästi:
— Höpise edelleen — Minä sitte kerrallaan sinulle vastaan.
— Vaan tuossapa, veliseni, on heti numero! — intoili talonmies. — Kaksi tai kolmekin sataa ruplaa yhdellä kertaa! No, minulle tietysti hiukan vaivoista — Vaan ajatteles toki: kolme satasta! Sillähän voi kerrassa avata kauppapuodin —
Näin puhuessaan talonmies veti taskustaan makkaranpalan ja heitti sen villakoiralle. Arto sieppasi sen lennosta, nielaisi kerrassa ja alkoi liehakoiden heiluttaa häntäänsä.
— Joko olet lopettanut? — Lodyzhkin lyhyesti kysyi.