Keskellä häkkiä makasi älykäs kuono luuvaloisten käpälien välissä vanha valkoinen villakoira, joka oli keritty jalopeuran muotoiseksi, hetaleet polvissa ja hännänpäässä. Villakoira näkyi suhtautuvan asemaansa täysin tyvenesti, ja ellei se olisi aika-ajoin huokaissut ja räpyttänyt kulmakarvojaan, olisi voinut luulla sen nukkuvan. Sen vieressä istui aamukylmästä ja liikutuksesta väristen sievännäköinen hyvinhoidettu vinttikoira pitkine hentoine jalkoineen ja terävine kuonoineen. Aika-ajoin se haukotteli hermostuneesti, kiertäen tällöin torvelle pienen vaaleanpunaisen kielensä ja liittäen jokaiseen haukotukseen pitkän ohuen vingahduksen — Lähempänä häkin takaseinää painautui lujasti ristikkoa vasten musta, sileä mäyräkoira, keltaiset täplät rinnassa ja silmäkulmissa. Se ei mitenkään saattanut tointua hämmästyksestä, joka antoi tavattoman naurettavan ilmeen sen pitkälle krokodiilinruumiille käyrine mataline jalkoineen ja vakavalle kuonolle melkein maata laahaavine korvineen.
Paitsi tätä enemmän tai vähemmän hienoa joukkuetta oli häkissä vielä kaksi epäiltävää pihakoirapahasta. Toinen niistä oli niitten koirien kaltainen, joita kaikkialla nimitetään Bouton'eiksi ja joille on ominaista alhainen luonne; se oli takkuinen, punaruskea ja sillä oli tuuhea häntä, joka kiertyi 9-numeron muotoiseksi. Se oli joutunut häkkiin ennen kaikkia muita ja näytti siihen määrään tottuneen poikkeusasemaansa, että jo kauan oli etsinyt tilaisuutta ryhtyäkseen mieltäkiinnittävään keskusteluun jonkun kanssa. Viimeistä koiraa tuskin yhtään näkyi; se oli painautunut pimeimpään nurkkaan ja makasi siinä keräksi kääriytyneenä. Koko aikana se oli noussut vain yhden kerran, murahtaakseen Jackille, joka oli tullut sitä kovin lähelle, mutta tämä riitti herättämään koko satunnaisessa seurueessa mitä suurimman vihamielisyyden sitä kohtaan. Ensiksikin se oli sinipunerva väriltään, jollaiseksi sen oli maalannut työhönsä menevä maalarijoukko. Toiseksi seisoivat sen karvat pystyssä ja lisäksi erillisinä tukkuina, ja kolmanneksi se silminnähtävästi oli vihainen, nälkäinen, rohkea ja voimakas; tämä näkyi siitä sen laihtuneen ruumiin päättävästä ponnahduksesta, millä se oli karannut pystyyn hämilleen joutuvaa Jackia vastaan.
Äänettömyyttä kesti noin neljännestunnin. Vihdoin Jack, jota ei missään elon vaiheissa jättänyt terve huumori, huomautti välinpitämättömällä äänensävyllä:
— Meidän seikkailumme alkaa käydä mieltäkiinnittäväksi. Hauskaa nähdä, missä nämä herrat ensi kertaa pysähtyvät.
Vanhaa villakoiraa ei miellyttänyt ruskean pointterin kevytmielinen sävy. Se käänsi päänsä verkkaan Jackiin päin ja katkaisi kylmästi ivaten:
— Voin tyydyttää uteliaisuutenne, nuori koiraseni. Herrat pysähtyvät rankkuritarhalle.
— Miten? — sallikaa — suokaa anteeksi — en kuullut, — sopersi Jack, tahtomattaan lyysähtäen, sillä sen jalat alkoivat vapista. — Te suvaitsitte sanoa: rank —
— Niin, rankkuritarhaan, — vahvisti yhtä kylmästi villakoira ja kääntyi poispäin.
— Suokaa anteeksi — Mutta en ymmärtänyt teitä aivan tarkkaan — Rankkuritarha — Mikä laitos se on — rankkuritarha? Ettekö tee hyvin ja selitä? —
Villakoira vaikeni. Mutta koska vinttikoira ja mäyräkoira yhtyivät Jackin pyyntöön, täytyi vanhuksen, joka ei tahtonut olla epäkohtelias naisille, esittää muutamia yksityiskohtia.