— Se on, nähkääs, mesdames, sellainen suuri piha, jota ympäröi korkea teräväpiikkinen lauta-aita ja jonne suljetaan kaduilta kiinniotettuja koiria. Minulla on ollut onnettomuus kolmasti joutua tähän paikkaan.
— Mitäs kummaa se on! — kuului käheä ääni pimeästä nurkasta. — Minä ajan sinne jo kahdeksatta kertaa.
Epäilemättä kuului nurkasta tuleva ääni sinipunervalle koiralle. Seurue joutui hämilleen tämän raadellun persoonan sekaantumisesta keskusteluun eikä sen vuoksi ollut kuulevinaan sen sanoja. Yksistään Bouton, jota kiihotti nousukkaan lakeijamainen palvelushalu, huusi:
— Olkaa hyvä ja älkää sekaantuko, kun ei teiltä kysytä!
Ja heti sen perästä se liehakoiden katsoi arvokasta hiirenkarvaista doggia silmiin.
— Olen ollut siellä kolme kertaa, — villakoira jatkoi, — mutta aina tuli isäntäni ja otti minut sieltä. (Teen työtä sirkuksessa, ja kuten ymmärrätte, pannaan minulle arvoa) — No niin, tähän epämieluiseen paikkaan kootaan kerrallaan pari tai kolmesataa koiraa —
— Sanokaahan, onkos siellä säädyllistä seuraa? vinttikoira kysyi keimaillen.
— Sattuupa kyllä. Meitä ruokittiin siellä tavattoman huonosti ja niukasti. Aika-ajoin katosi tietymättömiin joku vangeista, ja silloin söimme päivälliseksi lientä, joka oli keitetty —
Puheensa vahvistukseksi villakoira teki pienen paussin, loi katseensa kuulijoihin ja lisäsi teeskellyn kylmäverisesti: — joka oli keitetty koiranlihasta.
Hänen viimeiset sanansa saattoivat seurueen kauhun ja suuttumuksen valtaan.