* * * * *
Arto, kuullessaan puhelua takanaan, kääntyi ympäri ja juoksi ihmisten luo. Sen vaaleansiniset hyvät silmät olivat tiirullaan helteestä ja katsoivat lempeästi, ja pitkä riippuva kieli vavahteli tiheästä hengityksestä.
— Mitä, veli, koiraseni? Lämminkö on? — kysyi ukko.
Koira haukotteli pinnistyneesti, kiertäen kielensä torvelle, alkoi väristä koko ruumiiltaan ja vingahti kimeästi.
— N-niin, veliseni, ei voi tehdä mitään — On sanottu: otsasi hiessä, — jatkoi opettavaisesti Lodyzhkin. — Vaikka tuota sinulla, niin sanoakseni, ei ole otsaa, vaan kuono, mutta kuitenkin — No, lähde, lähdeppä eteenpäin, mitä siinä jaloissa pyörit — Vaan minäpä, Serjozha, tunnustaakseni pidän tästä samasta lämpimyydestä. Urut ne vain häiritsevät, mutta muuten, ellei työtä olisi, laskisin makaamaan johonkin ruohikkoon, varjoon, maha, tuota noin, ylöspäin, ja makailisin mielihyvikseni, meidän vanhoille luillemme on tuo sama aurinko tärkein asia.
Polku laskeutui alaspäin, yhtyen leveään, kivikovaan, häikäisevän valkeaan tiehen. Tästä alkoi vanha kreivillinen puisto, jonka sakeassa vihannuudessa sijaitsi hajallaan kauniita huviloita, kukkalavoja, ansareita ja suihkukaivoja. Lodyzhkin tunsi nämä paikat hyvin; joka vuosi hän kävi niissä toisessa toisen jälkeen viininkorjuukauden aikana, kun koko Krimin täyttää hienosti puettu, rikas ja iloinen yleisö. Etelän luonnon kirkas rehevyys ei liikuttanut vanhusta, mutta sen sijaan ihastui paljoon Sergei, joka oli täällä ensi kertaa. Magnoliat kovine ja kirkkaine, ikäänkuin kiillotettuine lehtineen ja valkeine lautasen suuruisine kukkineen; huvimajat, ylt'yleensä viiniköynnösten läpäisemät, joiden raskaat tertut riippuivat alas; valtavat vuosisatais-plataanit valkeine kuorineen ja mahtavine latvoineen; tupakkaistutukset, purot ja vesiputoukset, ja kaikkialla — kukkasmaissa, puutarhoissa, huviloiden seinillä — kirkkaat, suuremmoiset tuoksuavat ruusut, — kaikki tämä elävällä kukoistavalla kauneudellaan yhä hämmästytti pojan lapsellista mieltä. Hän lausui ihastuksensa ääneen, nykien vanhusta ehtimiseen hihasta.
— Ukko Lodyzhkin, kuulkaas, ukko, katsokaapa, suihkukaivossahan on kultaisia kaloja! — Totta vie, ukko, kultaisia, vaikka tuohon paikkaan kuolisin! huusi poika painaen kasvonsa puutarhaa ympäröivää ristikkoaitaa vasten, jonka keskellä oli suuri allas. Ukko hoi, persikoita! Kas miten paljon! Yhdessä puussa!
— Astu pois, tyhmeliini, mitäs siinä töllistät! kehotti häntä leikkisästi vanhus. — Maltappa, kun saavumme Novorossijskin kaupunkiin, ja siis jälleen painumme etelää kohti. Siellä, tosiaan, on seudut — on mitä katsella. Heti, niin sanoakseni, ovat siinä Sotshi, Adler, Tuapse, ja sitte, veliseni, Suhum, Batum — Silmät kieroon menevät katsellessa — Sanomme, esimerkiksi, — palmu. Ihme! Runko on sillä karvainen kuin huopa, ja joka lehti on niin suuri, että riittää peittämään meidät molemmin.
— Oikeinko totta? — ihmetteli iloissaan Sergei.
— Maltahan, saat itse nähdä. On siellä joka lajia. Appelsiini, esimerkiksi, tai vaikkapa, sanotaan, se samainen sitruuna — Tottapa olet puodissa nähnyt?