— No?
— Niin se vain ilmassa kasvaa. Ilman mitään, suoraan puussa, kuten meillä, tuota noin, omena tai päärynä — Ja kansa on siellä, veliseni, tykkänään ihmeteltävää: turkkeja, persiläisiä, kaikenlaisia tsherkessejä, kaikki yönutuissa ja tikarit vyöllä — Hurjaa sakkia! ja onpa siellä vielä, veliseni, etiooppeja. Minä heitä olen monasti nähnyt Batumissa.
— Etiooppeja? Kyllä tiedän. Ne on niitä, joilla on sarvet, — sanoi varmana asiastaan Sergei.
— Ei niillä kyllä sarvia ole, se on valepuhetta. Mutta mustia ovat kuin saapas, ja vieläpä kiiltävätkin. Heidän suuret huulensa ovat punaiset, paksut, ja suuret silmänsä valkeat, ja hiukset kähärät, kuin mustan pässin villa.
— Kauheita ovat vissiin — ne etioopit?
— Mitenkäs sen sanoisin? Oudokseltaanhan se kyllä — pelkäät vähän, no, vaan sitte näet, etteivät muut ihmiset pelkää, ja itsekin tulet rohkeammaksi — Paljon siellä, veliseni, on joka sorttia. Kun tulemme, saat itse nähdä. Yksi vain on paha — kuume. Sillä ylt'ympäri on soita, mätää, ja lisäksi ankarat helteet. Sikäläisille asukkaille ei se mitään, ei vaikuta heihin, mutta äskentulleen käy huonosti. Vaan riittääpä jo, Sergei, tämä meidän suunpiekseminen. Lähdeppä portille. Tässä huvilassa asuu kovin hyvää herrasväkeä — Kysy sinä minulta, kyllä minä kaikki tiedän!
Mutta päivä tuli heille epäonnistunut. Toisista paikoista heidät karkottivat pois, jo kaukaa huomattuaan; toisin paikoin, heti posetiivin ensimäisten käheitten ja honottavien äänten kuuluessa, viitottiin heille harmistuneesti ja kärsimättömästi parvekkeilta, ja toisin paikoin palvelija ilmotti, että "herrasväki ei vielä ole saapunut". Kahdessa huvilassa heille tosin maksettiin näytännöstä, mutta kovin vähän. Ukko ei muuten halveksinut mitään alhaistakaan maksua. Astuessaan aituuksesta tielle hän tyytyväisen näköisenä kilisteli kuparilantteja taskussaan ja puheli hyvänsävyisesti:
— Kaksi ja viis, yhteensä seitsemän kopekkaa. No mitäs, veli Serjozhenjka, rahaa se sekin on. Seitsemän kertaa seitsemän, — siinähän se onkin puoli ruplaa kertynyt kokoon, ja me siis olemme kaikki kolme kylläiset, ja yösija on meillä, ja ukkeli Lodyzhkinille voi suoda ryyppylasin hänen heikkoutensa tähden, monien vammojensa vuoksi — Oh, eivät sitä herrasväet ymmärrä! Kahtakymmentä kopekkaa on sääli, ja viittä eivät kehtaa antaa — niinpä käskevätkin pois. Vaan antaisit mieluummin vaikkapa kolmekin kopekkaa — Enhän minä paheksu, enhän minä mitään… miksikäs paheksuisin?
Yleensä Lodyzhkin oli luonteeltaan vaatimaton eikä nurissut edes silloinkaan, kun hänet karkotettiin. Mutta tänään hänenkin tavallisen, hyvänsuovan tyyneytensä rikkoi eräs kaunis, lihava, näöltään kovin hyväluontoinen rouvasihminen, joka omisti kukkatarhan keskessä sijaitsevan ihmeen kauniin huvilan. Hän kuunteli tarkkaavasti soittoa, katseli vielä tarkkaavammin Sergein voimistelutemppuja sekä Arto'n hullunkurisia "konsteja" ja kyseli tämän jälkeen kauan ja tarkkaan pojalta vanhako hän on ja mikä nimensä, missä oli oppinut voimistelemaan, mikä ukko oli hänelle, mitä olivat hänen vanhempansa j.n.e.; sitte käski hän odottamaan ja poistui huoneisiin.
Hän viipyi siellä kymmenisen minuuttia, tai neljännestunninkin, ja mitä pitemmälle kului aika, sitä suuremmiksi kasvoivat taiteilijain epämääräiset, mutta houkuttelevat toiveet. Ukko jo kuiskasikin poikaselle, suojaten varovasti suutaan kämmenellä kuin kilvellä: