— No, Sergei, sattuipas onni, kuuleppa vain mitä sanon: minä, veliseni, tiedän kaikki. Kenties antaa jotain vaatetta tai jalkinetta. Se nyt on varma! —
Vihdoin astui rouva ulos parvekkelle, heitti ylhäältäpäin Sergein kurotettuun hattuun pienen valkoisen lantin ja poistui heti. Raha havaittiin vanhaksi, molemmilta puolin kuluneeksi ja lisäksi reiälliseksi kymmenkopekkaiseksi. Ukko kauan katseli sitä ymmällään. Hän oli jo astunut tielle ja kulkenut kauas huvilasta, mutta piti yhä kymmenkopekkaista kämmenellään, ikäänkuin punniten sitä.
— N-n-niin — Sukkelastipa kävi! — lausui hän, äkkiä pysähtyen. — Taidanpa sanoa — Ja me siinä, kolme pöllöpäätä, yritimme. Olisi edes mieluummin vaikkapa napin antanut. Sen saattaa ainakin ommella johonkin. Vaan mitä teen tällä roskalla? Rouvapa tietenkin ajattelee: Kyllä äijä sen yöllä jollekin sujahuttaa, noin pikkuhiljaa. Vaan eipäs, suuresti erehdytte, armollinen rouva. Lodyzhkin-vanhus ei rupea sellaisiin kataluuksiin. Niinpä! Kas tuossa on teidän kallisarvoinen kymmenkopekkaisenne! Tuossa!
Ja hän heitti suuttuneena ja ylpeänä pois rahan, joka heikosti kilahtain upposi tien valkoiseen tomuun.
Niin kulki vanhus pojan ja koiran kanssa kautta koko huvila-asutuksen, ja he valmistausivat jo laskeutumaan meren rantaan. Vasemmalla kädellä oli vielä yksi viimeinen huvila. Sitä ei näkynyt korkean valkoisen muurin takaa, jonka yli sisäpuolelta kohousi taaja rivi solakoita ja tomuttuneita pitkien mustien värttinöiden kaltaisia kypressejä. Vain leveästä, kummallisten leikkaustensa vuoksi pitsiä muistuttavasta portista saattoi nähdä kulman tuoretta, viheriän, kirkkaan silkin kaltaista nurmikkoa, pitkän kukkamaan ja kaukana taustalla umpinaisen, suoraan läpinäkyvän lehtikujan, jota ylt'yleensä peitti tuuhea viiniköynnös. Keskellä nurmikkoa seisoi puutarhuri, joka pitkästä letkusta kasteli ruusuja. Hän peitti torven suun sormellaan, ja tämän johdosta leikki aurinko lukemattomien pisarain suihkeessa kaikin sateenkaaren värein.
Ukko aikoi astua ohi, mutta katsoessaan porttia pysähtyi hän ällistyen.
— Vuotappa hetkinen, Sergei, huusi hän pojalle. Eikös vainen siellä liiku ihmisiä? Onpas se historia. Miten monta vuotta olenkin täältä kulkenut — eikä koskaan ihmissielua. Annas kuulua, veli Sergei!
— "Huvila Ystävyys, pääsy sivullisilta ankarasti kielletty" — luki Sergei päällekirjoituksen, joka oli taitavasti laadittu toiseen porttipylvääseen.
— Ystävyys? — — kysyi lukutaidoton ukko. — Kas — kas! Sehän se on se oikea sana — ystävyys. Koko päivän on onni meitä pettänyt, vaan tässäpä korvaamme vahingon. Sen tunnen vainulla, ikäänkuin metsäkoira. Arto, ici, koiran poika! Astu rohkeasti, Serjozha. Kysy sinä aina minulta, kyllä minä kaikki tiedän!