Puiston käytäville oli sirotettu tasaista karkeata soraa, joka narskahteli askelten alla, ja niitä reunustivat suuret vaaleanpunaiset raakunkuoret. Kukkasmaista kohosi eriväristen ruohojen muodostaman maton yläpuolelle kummallisia, kirkkaita kukkasia, joiden makea tuoksu levisi ilmaan. Suihkukaivoissa solisi ja loiskui läpikuultava vesi; kauniista kukkamaljakoista, jotka riippuivat ilmassa puitten välissä, riippui kiehkurain muotoisia köynnöskasveja, ja talon edessä, marmoripylvästen päässä, oli kaksi loistavaa peilipalloa, joista kuljeksiva seurue heijastui ylösalaisin, naurettavan näköisenä, taipuneena ja venyneenä.
Parvekkeen edessä oli suurehko tasaiseksi tallattu kenttä. Sergei levitti sille pienen mattonsa, ja ukko, asetettuaan posetiivin kepin nenään, hankkiusi jo vääntämään kampia, kun äkkiä odottamaton ja kummallinen näky kiinnitti puoleensa heidän huomionsa.
Parvekkeelle syöksähti sisähuoneista pommin tavoin kahdeksan- tai kymmenenvuotias poika, joka kirkui vihlovasti. Hän oli pienessä kevyessä meripojan puvussa, paljain käsivarsin ja polvin; vaaleat hiukset yltäänsä suurina kiharoina valuivat huolimattomasti hänen olkapäilleen — Pojan jälestä juoksi ulos vielä kuusi henkeä: kaksi esiliinoihin puettua naista; vanha paksu frakkipukuinen lakeija, ilman viiksiä ja leukapartaa — pitkä harmaa poskiparta vain oli hänellä; kuivahko, punatukkainen, punanenäinen ja siniruutuiseen leninkiin puettu neitsyt; nuori, sairaalloisen näköinen, mutta hyvin kaunis, vaaleansiniseen pitsinuttuun puettu rouva ja lopuksi paksu kaljupäinen herrasmies, jolla oli yllään raakasilkkinen puku ja nenällä kultasankaiset silmälasit. Kaikki olivat he hyvin kiihdyksissä, viittoivat käsillään, puhuivat äänekkäästi ja samalla kertaa ja töykkivät toisiaan. Saattoi heti arvata, että syynä heidän levottomuuteensa on merimiespukuinen poika, joka niin äkkiä oli lennähtänyt parvekkeelle.
Sillävälin heittäysi tämän sekasorron aiheuttaja lopettamatta sekunniksikaan vinkunaansa — täydestä vauhdista mahalleen kivipermannolle, kääntyi nopeasti selälleen ja ryhtyi suurella vimmalla hosumaan käsiään ja jalkojaan kaikille haaroille. Aikuiset hääräsivät hänen ympärillään. Vanha frakkipukuinen lakeija puristi rukoilevan näköisenä molemmat kätensä tärkkipaitaa vasten, ja hänen pitkä poskipartansa heilahteli hänen valittaen puhuessaan:
— Rakas nuoriherra! — Nikolai Apollonovitsh! — Älkää suvaitko katkeroittaa äitikullan mieltä — suvaitkaa nousta — Olkaa niin hyvä — juokaahan. Mikstuura on kovin makeaa, pelkkää siirappia. Suvaitkaa nousta pystyyn —
Esiliinoihin puetut naiset löivät käsiään yhteen ja sopottivat hyvin nopeasti, puhuen alamaisella ja pelästyneellä äänellä. Punanenäinen neitsyt huusi tehden traagillisia eleitä jotain hyvin liikuttavaa, mutta aivan käsittämätöntä, nähtävästi jollain ulkomaisella kielellä. Vakuuttavalla bassolla kehotteli poikaa kultalasinen herrasmies; tätä tehdessään hän taivutti päätään milloin puolelle, milloin toiselle ja levitteli arvokkaasti käsiään. Mutta kaunis, sairaalloinen rouva voihki sortuneella äänellä, painaen hienoa pitsiliinaa silmiään vasten.
— Ah, Trilly, ah, hyvä Jumala! — Enkelini, rukoilen sinua. Kuulehan toki, äiti sinua rukoilee. No, otahan nyt, ota lääke, saatpa nähdä, että sinun hetikohta tulee helpompi olla: paranee pieni vatsasi, ja pääkin. No, teehän se minun tähteni, minun iloni! No, tahdotko, Trilly, että äiti rupeaa polvilleen sinun eteesi? No katsos, nyt seison polvillani sinun edessäsi. Tahdotko, että lahjotan sinulle kultarahan? Kaksi kultarahaa? viisi kultarahaa, Trilly? Tahdotko elävän pikku aasin? Tahdotko elävän humman? Mutta sanokaahan toki hänelle jotain, tohtori! —
— Kuulkaapa, Trilly, olkaa toki mies, sanoi kumajavalla äänellä paksu lasiniekka herra.
— Ai-jai-jai-ja-a-a-a! — ulvoi poika, kiemurrellen pitkin parveketta ja vimmatusti sätköttäen jalkojaan.
Huolimatta äärimmäisestä kiihottuneisuudestaan pyrki hän kuitenkin osumaan koroillaan hänen ympärillään häärivien ihmisten vatsoihin ja käsiin, joita potkuja he kuitenkin sangen sukkelasti väittelivät.