Sergei, joka kauan uteliaana ja kummastuneena oli katsellut tätä kohtausta, töykkäsi hiljakseen vanhusta kylkeen.
— Ukko Lodyzkin, mikä hänen oikein on? — kysyi hän kuiskaten. — Eivät suinkaan aio häntä piiskata?
— No kaikkea vielä, piiskata — Sellainen itse kaikkia piiskaa. Onpa vain lellipoika. Sairas lie varmaan.
— Mielenvikainenko? — arvaili Sergei.
— Mistäs minä tiedän. Hiljaa! —
— Ai-jai-ja-a! Roistot! Pöllöt! — huusi tukehtuakseen poika, yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin.
— Alahan, Sergei. Minä tiedän! — määräsi äkkiä Lodyzhkin ja päättävän näköisenä ryhtyi kiertämään posetiivin kampia. Puistoon tulvailivat vanhanaikuisen galopin honottavat, käheät, väärät äänet. Kaikki parvekkeella olijat säpsähtivät äkkiä, yksin poikakin vaikeni muutamaksi sekunniksi.
— Ah, hyvä Jumala, he yhä enemmän kiihottavat Trilly-parkaa! — huudahti itkunsekaisella äänellä vaaleansiniseen nuttuun puettu rouva. — Ah, ajakaa ne pois, ajakaa pian pois! Ja tuo likainen koirakin on heidän seurassaan. Koirilla on aina sellaisia kauheita tauteja. Mitäs te siinä seisotte, Ivan, kuin muistopatsas?
Väsyneen näköisenä ja inholla hän heilautti nenäliinaansa taiteilijoita kohden, kuivahko neitsyt tuijotti hirmuisena, joku alkoi uhkaavasti sihistä — Frakkipukuinen mies vieri nopeasti ja pehmeästi parvekkeelta alas ja kauhun ilme kasvoillaan, käsivarret avarasti hajallaan, juoksi soittajan luo.
— M-mitä hävyttömyyttä tämä on! — kähisi hän pidätetyllä, pelästyneellä ja samalla kertaa käskevän vihaisella, kuiskaavalla äänellä. — Kuka on sallinut? Kun on päästänyt? Mars! Ulos!