Saksalainen levittää hämmästyneenä silmänsä ja suunsakin selälleen, niin että sikari putoo maahan. Rykien hän kumartuu, nostaa sikarin, pistää sen jälleen suuhunsa ja lausuu vasta sitte:
— Luovuttaa? Norsun? Kotiin? En käsitä teitä.
Saksalaisen silmistä näkyy, että hänkin tahtoo kysyä, eikö Nadjan isän päätä pakota — Mutta isä selittää kiireesti mistä on kysymys: hänen ainoa tyttärensä, Nadja, sairastaa jotain merkillistä tautia, jota eivät edes tohtoritkaan oikein ymmärrä. Hän on jo kuukauden maannut vuoteessaan, laihtuu ja heikkenee joka päivä, ei ole huvitettu mistään, ikävöi ja sammuu hiljakseen. Tohtorit käskevät huvittaa häntä, mutta hän ei pidä mistään, — käskevät täyttää kaikki hänen toivomuksensa, mutta hänellä ei ole mitään toivomuksia. Tänään hänen mielensä teki nähdä elävän norsun. Olisikohan se mahdotonta?
Ja hän lisää väräjävällä äänellä, tarttuen saksalaista päällystakin napista:
— Niin, nähkääs — Minä tietysti toivon, että tyttöni paranee. Mutta — varjelkoon Jumala — jos hänen tautinsa äkkiä päättyisi huonosti — jos tyttö äkkiä kuolisi? — Ajatelkaahan vain: minua tulee koko elinikäni vaivaamaan ajatus, etten ole täyttänyt hänen viimeistä, kaikkein viimeisintä toivomustaan!…
Saksalainen rypistää otsaansa ja kynsii miettiväisenä pikkusormellaan vasenta kulmakarvaansa. Vihdoin hän kysyy.
— Hm — Kuinkas vanha on tyttönne?
— Seitsemännellä.
— Hm — Minun Liisani on myös seitsemännellä. Hm — Vaan tiedättekö, se käy teille kalliiksi. Pitää kulettaa norsu yöllä, ja vasta seuraavana yönä voi tuoda sen takaisin. Päivällä ei voi. Kokoontuu publikum ja se tulee yksi skandaali — Minä niinmuodoin kadotan kokonaisen päivän, ja teidän tulee minulle korvata tappio.
— Oi, tietysti, tietysti, älkää siitä huolehtiko —